Burmese days

Bangkokista lennettiin Bouken kanssa Burman pääkaupunkiin Yangoniin reilussa tunnissa ja perillä oltiin joskus iltapäivällä. Oli jollain tavalla outo tunne astella lentokentän ovista ulos uuteen maahan päiväsaikaan, kun yleensä säästöpäissään ostamani halvat lennot tapaavat lähteä ja saapua milloin mistäkin todella epäinhimillisiin aikoihin. Heti ulos päästyämme meidät bongasi lentokenttäbussin sisäänheittäjä, joka tarjosi kyytiä Yangonin keskustaan 2,5 dollarilla per nenä. Ei jaksettu sen kummemmin jahkailla, joten hypättiin bussiin ja pian löysimmekin itsemme hieman klaustrofobisesta, mutta halvasta ja siististä hotellihuoneesta.

Yangon on jollain selittämättömällä tavalla todella kiehtova ja omalaatuinen kaupunki, mutta tekemistä siellä ei juurikaan ole. Päätettiin, että kierretään muutamat matkaoppaassa mainitut nähtävyydet ja jatketaan matkaa eteenpäin pikimmiten. Päädyttiin kiertelemään Yangonin buddha-pyhäkköjä, vaelleltiin päämäärättä pitkin kaupungin katuja, sekä käytiin tsekkaamassa eläintarha, joka osoittautui melko murheelliseksi näyksi olemattomalta vaikuttavan kunnossapidon vuoksi.

P1300197 P1300215

Katukuvaa Yangonissa

Katukuvaa Yangonissa

Jätettiin Yangon taakse parin yön mittaisen pikavisiitin jälkeen ja jatkettiin matkaa ottamalla yöbussi Baganiin. Bagan on ehdottomasti koko maan kovin vetonaula ja joillekin se on jopa ainut syy Burman viisumin hankkimiseen. Kyseessä on tuhat vuotta sitten rakennetun kaupungin lähinnä buddha-temppeleistä koostuvat rauniot. Baganin alueelle rakennettiin reippaassa 200 vuodessa yli 4000 temppeliä, joista 2000-luvulle asti on selvinnyt noin puolet, joten nähtävää riittää useammaksikin päiväksi tällä 40 neliökilometrin alueella, jolle temppelit ovat levittäytyneet.

Huonosti nukutun yön jälkeen saavuttiin perille neljältä aamulla. Edullinen majapaikka löytyi vaivatta, mutta huone saataisiin vasta kahdeksalta aamulla. Aikaa oli tapettavana siis useampi tunti, joten vuokrattiin samantien munamankelit ja poljettiin muutaman kilometrin päähän temppelialueelle auringonnousua katsomaan Bouken ja muutaman muun samalla bussilla saapuneen reissaajan kanssa. Oli vielä pilkkopimeää eikä meinattu löytää oikeaa polkua temppeleille, mutta tovin pyöriemme kanssa harhailtuamme löydettiin suht kookas temppeli, jonka päälle pystyttiin kapuamaan. Pian tämän jälkeen aurinko alkoikin jo nousta samalla paljastaen yhden tämän reissun ikimuistoisimmasta maisemista. Auringonsäteet alkoivat hiljalleen paljastaa pimeyteen hukkuneita temppeleitä ja kohta temppeleitä näkyi joka puolella enemmän kuin pystyi laskemaan. Ihasteltiin uskomatonta näkyä aikamme ja palattiin sitten guesthouselle univelkaa kaventamaan.

Alkuperäinen tarkoitus oli viettää Bagania kierrellen vain yksi kokonainen päivä, mutta päädyttiin viettämään kolme. Päivät kuluivat siten, että aamiaisen jälkeen hypättin fillareiden selkään lompakot ja kirjat mukanamme, kierreltiin eri temppeleitä ja aina välillä pysähdyttiin lukemaan ja muuten vain chillailemaan. Ehdottomasti paras puoli Baganissa on se, että turisteja ei ole liiaksi, joten ei tarvitse nähdä paljoakaan vaivaa löytääkseen oman temppelin ilman jättimäisillä kameroilla varustautunutta japanilaisturistilaumaa.

Temppelit ei Baganissa lopu kesken

Temppelit ei Baganissa lopu kesken

Tätä varten kyllä kannatti nousta!

Tätä varten kyllä kannatti nousta!

Bouke edustaa!

Allekirjoittanut

Allekirjoittanut

Baganin jälkeen suunnattiin edelleen pohjoiseen Hsipaw-nimistä kylää kohti. Tapamme mukaan nukuttiin kuitenkin turhan pitkään lähtöaamuna, ja jouduttiin pysähtymään yöksi Mandalayn kaupunkiin, joka sijaitsee reitin puolessa välissä. Mandalay ei vaikuttanut kovinkaan mielenkiintoiselta paikalta, joten matkaa jatkettiin heti aamulla. Kartasta pääteltiin että matkaa on vielä edessä reilut 200 kilometriä, ja ajateltiin että eiköhän me sinne 4 tunnissa keretä, mutta kuten olisi pitänyt arvata, matkassa meni melkein 7 tuntia. Heti ulos bussista hypättyämme meille oltiin tyrkyttämässä jonkun majatalon käyntikorttia ja tarjottiin ilmaista kyytiäkin. Yleensä näiden sisäänheittäjien mainospuheet ovat todella raivostuttavaa kuunneltavaa pitkän bussimatkan jälkeen, mutta tällä kertaa kävi hyvä tuuri sillä tämä kyseinen majatalo oli sama joka oltiin bongattu etukäteen Bouken matkaoppaasta ja ajateltiin menevämme sinne joka tapauksessa. Nyt saatiin sitten ilmainen kyytikin! Hsipaw on ihanan hiljainen, keskikokoinen maalaiskylä, jossa elämä rullailee eteenpäin omalla painollaan. Lisäksi kylää ympäröivä luonto on todella kaunis. Se mikä meidät oli tänne ajanut liittyy kuitenkin enemmän alueen ihmisiin. Lähistöllä sijaitsee paljon Hsipawia pienempiä kyliä, joihin järjestetään Hsipawista erimittaisia trekkejä ja tästä kuultuamme haluttiin ehdottomasti päästä sellaiselle mukaan.

Päädyttiin valitsemaan kahden päivän mittainen reissu, jonka aikana patikoitaisiin yhteen kylistä, yövyttäisiin siellä paikallisen perheen kodissa ja seuraavana päivänä palattaisiin takaisin Hsipawiin. Koko reissu mentäisiin 8 hengen porukassa, toki paikallisen oppaan johtamana. Ensimmäisen päivän aikana vaellettiin yhteensä viisi-kuusi tuntia lievään ylämäkeen kylää kohti aina välillä pysähtyen vetämään henkeä ja ihailemaan maisemia. Hiki virtasi jatkuvasti, mutta edettiin kuitenkin sen verran maltillisesti, että pystyttiin kävelessämme rupattelemaan ja näin matka kuluikin kuin siivillä. Perille kylään saavuttiin kolmen maissa iltapäivällä ja ensimmäiseksi opas johdatti meidät sen perheen talolle, jossa seuraava yö vietettäisiin. Talo koostui kahdesta isosta huoneesta, joista käsitykseni mukaan toinen oli ruuanlaittoa, syömistä, oleskelua sun muuta varten toisen ollessa pyhitetty lepäämiselle ja nukkumiselle. Peltikattoa lukuunottamatta koko kämppä oli tehty puusta. Melkein heti sen jälkeen kun oltiin saatu reput selistämme, talon burmalaisrouvat ryhtyivät kattamaan pöytää lounasta varten. Istuttiin lattialle matalien pöytien ääressä, joille rupesi rivakkaan tahtiin ilmestymään erilaisia pieniä lautasellisia paikallisia kasvisaterioita, joita nautittiin riisin kanssa. En vieläkään ole varma mitä kaikkea sillä aterialla söin, mutta se oli ehdottomasti yksi parhaimmista ruokailuista tällä reissulla! Lisäksi opas kertoi kaikkien ruoka-ainesten olevan peräisin kyläläisten omilta pelloilta. Lounaan jälkeisten pienten nokosten jälkeen opas esitteli meille hieman kylää ja aikamme käveltyämme törmättiin myös eräisiin häärientoihin, joissa paikalliset heittelivät riisiä toistensa päälle ja lauloivat karaokea korvia särkevällä volyymillä.

Lattialla suht huonosti nukutun ja todella kylmän yön jälkeen lähdettiin paluumatkalle melkein heti sen jälkeen kun oltiin saatu aamiainen syötyä ja kiitollisuutemme istäntäväelle ilmaistua. Tällä kertaa mentiin käytännössä koko matka takaisin Hsipawiin alamäkeen ja päästiin etenemään huomattavasti nopeammin kuin menomatkalla. Matkan varrella pysähdyttiin pulahtamaan kuumassa lähteessä, jossa aikamme liluttuamme palattiin suorinta tietä takaisin Hsipawiin. Perillä oltiin puolenpäivin tienoilla, mutta loppupäivänä ei jaksettu tehdä juuri mitään joten tyydyttiin vain löhöilemään guest housella.

Ei ollenkaan huonot mätöt!

Ei ollenkaan huonot mätöt!

P2060335 P2060339

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa vasta myöhemmin iltapäivällä. Oltiin suuntaamassa Kalaw-nimiseen kylään, jonne oli puolen vuorokauden mittainen bussimatka, joten päädyttiin tälläkin kertaa ottamaan yöbussi. Tosin kuten jokaisella aiemmallakin kerralla, ei nukkumisesta ollut tulla yhtään mitään. Perillä Kalawissakin oltiin todella tympeään aikaan, aamuviideltä, ja laahustettiin rinkkoinemme lähimpään guest houseen nukkumaan. Kalawiin oltiin tultu samasta syystä kuin lähes kaikki muutkin tänne saapuvat, nimittäin trekkausreissu mielessä. Bouken matkaopas hehkutti trekkausreissua Kalawista läheiselle Inle-järvelle yhdeksi koko maan hienoimmista vaellusreiteistä, joten haluttiin ehdottomasti kokea se, vaikka reidet olivatkin vielä jumissa Hsipawin reissusta.

Aamiaisella tutustuttiin meidän kanssa samassa guest housessa majaileviin kahteen espanjalaiseen tyttöön, Anaisiin ja Soniaan, sekä australialaiseen Loriin. Kaikki me oltiin menossa samalle trekille, joten päätettiin, että mennään porukassa. Heti aamiaisen jälkeen lompsittiin kyselemään eri vaihtoehdoista yhteen trekkaustoimistoista, jossa tovin kuunneltuamme selostuksia eri reiteistä lopulta päädyttiin kolmen päivän mittaiseen, suht kevyeen reittiin. Samalla tutustuttiin myös israelilaiseen tyttöön, joka päätti myös lähteä mukaamme.

Sinä päivänä mentiin suht aikaisin nukkumaan, jotta jaksettaisiin herätä ajoissa aamulla. Herättyämme napattiin edellisiltana pakatut rinkkamme mukaan, syötiin aamiainen ja palattiin toimistolle, josta olisi määrä lähteä liikkeelle. Toisin kuin Hsipawissa, nyt oltiin menossa vain yhteen suuntaan joten trekkireissun hintaan sisältyi rinkkojemme kuljetus määränpäähän Inle-järvelle. Mukana ei siis ollut juuri muuta kannettavaa kuin vaihtovaatteita, hammasharja ja kamera. Liikkelle päästiin lähtemään noin kahdeksan aikoihin, ja mukana oli meidän kuuden lisäksi myös kaksi parikymppistä, hyvin englantia taitavaa opasta. Edettiin rauhalliseen tahtiin, jotta voitiin kävelessämme myös jutella ja sopivin väliajoin pysähdyttiin ihan vain maisemia ihastelemaan. Lounastamaan pysähdyttiin puolenpäivän aikoihin matkanvarrella sijainneeseen pikkukylään, jonne jäätiin lopulta liki kahdeksi tunniksi, että vältyttäisiin kovimmalta auringonpaisteelta. Hieman ennen viittä iltapäivällä saavuttiin toiseen kylään, jonne jäätiin yöksi. Majoituksesta kävi tälläkin kertaa patja paikallisen perheen kodin lattialla, mutta onneksi paksulla viltillä varustettuna, sillä yöt olivat hyytävän kylmiä.

Toinen trekkipäivä ei juuri edellisestä poikennut: herättiin, syötiin ja lähdettiin matkaan. Paikallisen kylän sijasta pysähdyttiin tällä kertaa lounastauolle buddhatemppelin edustalle, jossa tosin mun ja Bouken tauko menetti tarkoituksensa kun innostuttiin pelaamaan oppaittemme kanssa sepak takraw-nimistä pallopeliä, joka on periaatteessa lentopalloa, mutta tässä pelissä ei saa käyttää käsiä. Maisemat olivat toisena päivänä ensimmäistä päivää komeammat ja valokuvaustaukojakin pidettiin hieman enempi.

Kolmannelle päivälle matkaa jäi huomattavasti vähemmän kuin kahdelle aikaisemmalle ja perillä Inle-järveä ihailemassa oltiin jo lounasaikaan. Syötyämme päästiin vielä oppaittemme kanssa samalla veneellä järven poikki sen eteläkärjessä sijaitsevaan kyläpahaseen, jonne majoittauduttiin muutamaksi päiväksi. Guest house, jonne rinkkamme oli lähetetty löytyi oppaitten kanssa vaivatta ja kamatkin olivat ehjinä. Trekki oli nyt takana ja kaikki oltiin melko poikki ja jalat täynnä rakkuloita, mutta kokemuksena reissu oli kuitenkin siistein juttu, mitä Burmassa tehtiin. Huippu porukka ja huiput maisemat. Ei voi valittaa!

Pari-kolme päivää Inle-järvellä chillailtuamme oli aika lähteä omille teillemme. Anais ja Sonia lähtivät Thaimaahan, Bouke takaisin Yangoniin, Lori lensi kotiin Australiaan ja itse aloitin matkani maitse kohti Bangkokia, jonne selvisin ehjin nahoin parin päivän bussirupeaman jälkeen. Burma oli nyt nähty ja matkani jatkuisi nyt jälleen omine nokkineni kohti Kambodzaa!

P2100419 P2090411

Perillä Inle-järvellä

Perillä Inle-järvellä

P2100422

Kylää kohti

Kylää kohti

Kissan päiviä Thaimaassa

Lento laskeutui Bangkokiin yhdentoista korvilla illalla, eikä mulla ollut pienintäkään käryä missä tulisin yöpymään, joten päätin että on parasta suunnata Bangkokin kulttimaineiselle Khao San Roadille, josta on vuosikymmenten saatossa muovautunut kunnon reppureissaajaghetto. Tarkoituksenani oli säästää ja yrittää löytää julkinen bussi lentokentältä keskustaan, mutta infopisteestä saamieni ohjeiden avulla en löytänyt kuin taksitolpan joten luovutin ja turvauduin taksiin. Khao San Roadin lähestymisen pystyi päättelemään humalaisten ulkomaalaisten lisääntyvästä määrästä katukuvassa ja kun kuski pysäytti auton neonvaloloisteisen ja ulkomaalaisia täynnä olevan kadun päätyyn, olin varma että oltiin perillä. Katu oli täynnä olutmerkein koristeltuja t-paitoja myyviä rihkamakauppoja ja neonvaloin itseään mainostavia baareja täynnä päihtyneitä ulkolaisia. Baareista kantautuvan kakofonian säestäessä kuljin katua edestakaisin etsiessäni halpaa guesthousea, eikä mieleistä tuntunut millään löytyvän. Viereiseltä kadulta, jossa oli muutenkin paljon rauhallisempi meininki, löytyi lopulta suht edullinen dormisänky.

Seuraavana päivänä kävellessäni kohti juna-asemaa, satuin kulkemaan demokratian monumentin ohitse, joka oli yksi Bangkokin mielenosoitusten keskipisteistä. Uutisoinnin antamasta kuvasta poiketen tunnelma oli kuitenkin omasta mielestäni suhteellisen rauhallinen: ihmiset pitivät puheita suurelta lavalta ja kansa heilutteli lippujaan ja vihelteli pilleihin, eikä väkivallan ilmapiiristä ollut tietoakaan.

Bangkok

Bangkok

Päästyäni perille juna-asemalle sain kuulla että juna kohti Surat Thania lähtisi jo muutaman tunnin päästä, joten ostin yhdistetyn juna-bussi-laivalipun suoraan Ko Samuille ja palasin ripein askelin hostellille kamojani keräilemään, jotta kerkeäisin juna-asemalle takaisin Bangkokin ruuhkassa. Hostellilta päätin ottaa tuktukin takaisin juna-asemalle, mutta viisi minuuttia kyydissä istuttuani tajusin että olisin päässyt asemalle huomattavasti nopeammin, jos olisin laiskuudeltani viitsinyt kävellä. Liikenne ei tuntunut liikkuvan mihinkään ja aloin jo tuijottella hermostuneena kelloa sormiani naputellen. Perille kuitenkin päästiin ajoissa ja oikea junakin löytyi, mutta sen seisoessa paikoillaan vielä tunnin ilmoitetun lähtöajan jälkeen ajattelin että olisihan minun pitänyt tietää etteivät junat kulje ajallaan, oltiin sitten missä päin maailmaa tahansa.

Mukavuudenhalu oli tällä kertaa mennyt penninvenytyksen edelle ja olin maksanut pehmustetusta nukkumapaikasta. Kyseessä oli kuitenkin puolen vuorokauden mittainen junamatka, jota en halunnut viettää kolmannen luokan lipun tarjoamissa spartalaisissa oloissa, vaikka se olisi varmaan ollutkin puolet halvempaa. Sen sijaan vietin yöni sikeästi nukkuen hattuhyllyn tasolla sijaitsevassa pehmeässä, mutta hieman kapeassa punkassani.

Olin asettanut herätyskellon soimaan varttia ennen ilmoitettua saapumisaikaa, mutta perille oli kuuleman mukaan vielä toista tuntia matkaa, mikä ei yllättänyt laisinkaan. Sainpahan ainakin katsella maisemia valoisalla ja lukea Bangkokista ostamaa valokopioitua kirjaani parin tunnin ajan ennenkuin juna pysähtyi Surat Thanin asemalle. Junasta ulos selviydyttyäni minua alkoivat piirittää matkatoimistovirkailijat kysellen minne olen matkalla. Lippua näytettyäni minut ohjattiin odottelemaan muiden turistien kanssa matkatoimiston ja parin ylihinnoitellun ravintolan edustalle jatkokyytiä venailemaan. Toista tuntia peukaloita pyöriteltyäni hypättiin satamaan suuntaavaan bussiin, josta jatkettiin edelleen järeällä katamaraanilla kohti Ko Samuin saarta.

Samuilla mua oli vastassa Johanna, jonka oon tuntenu jo kymmenisen vuotta. Johanna oli jo muutama kuukausi sitten ilmottanu mulle, että on tulossa Thaimaahan tammikuussa, joten järkkäsin oman aikatauluni siten, että törmättäisiin Samuilla ja näinhän sitten tehtiinkin! Johanna odotteli mua Na Thonin satamassa Samuilla ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen suunnattiin skootterilla kohti Samuin tukikohtaamme Mae Namia. Siellä saatiin majoittua Johannan kaverin Petterin luokse, joka on töissä Samuilla. Petterin kämppä sijaitsi aivan loistavalla paikalla lähellä kauppoja, rafloja ja oli kaiken lisäksi vielä ihan rannan tuntumassa.

Samui on Thaimaan kolmanneksi suurin saari ja saaren ympäri kulkeva tie on noin 70 kilometriä pitkä. Rantoja ja nähtävää siis riittää, joten vuokrattiin Johannan kanssa viikoksi skootteri, jolla sitten päristeltiin pitkin Samuin saarta parhaimpia biitsejä metsästellen. Oman menopelin vuokraaminen on usein paras ja monesti edullisinkin keino tutkia lähiympäristöä, sillä prätkän saa lähes kaikkialta Kaakkois-Aasiassa alle 5 eurolla päiväksi ja polttoainekin on halpaa. Tämä tosin edellyttää sitä että luottaa omiin ajotaitoihinsa vähintään kohtalaisesti sillä liikenne on arvaamatonta ja jotkut ajoväylät saattavat muistuttaa mökkitietä. Thaimaassa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tiet ovat suht hyvässä kondiksessa, mutta liikenteessä täytyy olla jatkuvasti silmä kovana. On turha pitää itsestäänselvyytenä sitä että pienemmältä kujalta isomalle tielle kaartava mopokuski vaivautuisi kääntämään päätään katsoakseen tuleeko oikealta tai vasemmalta muita kuskeja. Ei myöskään kannata olettaa etteikö yksisuuntaisella tiellä voisi tulla vastaan huoletta päinvastaiseen suuntaan pujottelevia prätkiä ja varsinkin ohittelutilanteet ovat monesti kuolemaa halveksuvia: esimerkiksi kerran näin mopon ohittavan bussia joka ohitti toista bussia tiellä jossa molempiin suuntiin menee vain yksi kaista. Näiden tosiasioiden varjossa ei olekaan kovin yllättävää, että Thaimaan liikenne vaatii maailman neljänneksi eniten kuolonuhreja väkilukuun suhtautettuna.

Muutaman päivän Samuilla chillailtuamme joukomme sai lisää Pohjolan vahvistuksia kun Johannan kaveri Katja saapui saarelle ruotsalaisen poikaystävänsä Erikin kanssa. Kumpaakaan en ollut aikaisemmin tavannut mutta tutustuttiin ja tultiin oikein hyvin juttuun. Samana päivänä viereisellä saarella, Ko Phanganilla, oli maailmankuulut Full Moon Partyt. Kuten nimikin jo vihjaa, kyseessä on siis parin kymmenen tuhannen ihmisen vetoiset yön yli kestävät rantakarkelot täydenkuun loisteessa. Samuin kaikki matkatoimistot myivät menopaluu laivalippuja Full Moon Partyihin ja kaupan päälle olisi saanut vielä myötähäpeällisen typerän t-paidan, mutta päätettiin kuitenkin että ehkä parempi suunnata pienemmällä porukalla Samuin yöhön. Siispä suunnattiin lähimpään 7/11-kioskiin (joita on Thaimaassa liki 7000), poistettiin mukaamme muutamat Singha-oluet ja siirryttiin nauttimaan niitä Petterin kämpän terassille. Illan vanhetessa siirryttiin Samuin yöelämän vilkkaimmalle näyttämölle Chaweng Beachille, jossa baareja kiertelemällä ja biljardia pelaamalla vietettiin iltaa.

P1140139 P1140147

Johanna ja minä. Kivaa oli kuten kuva antaa ilmi :)

Johanna ja minä. Kivaa oli kuten kuva antaa ilmi 🙂

Viikon verran Samuilla kissan päiviä vietettyäni oli aika suunnata uusille tonteille Ko Taolle. Johanna kävi heittämässä mut skootterilla Na Thonin satamaan, jossa raahasin rinkkani hieman kulahtaneen näköiseen veneeseen. Ensiksi lautta suuntasi vain vajaan parinkymmenen kilometrin päähän Ko Phanganille, jonne suurin osa lautalla olleista jäikin. Itse olin kuitenkin päättänyt jättää bailusaarenakin tunnetun Ko Phanganin suosiolla välistä ja hyppäsin suoraan Ko Taon lauttaan. Olin tosi väsynyt ja matkaa oli edessä reippaat pari tuntia, joten laivaan jo astellessani hymyilin itsekseni ajatukselle miten saan rauhassa nukkua muutaman tunnin ennen Ko Taolle rantautumista. Vartin matkattuamme totesin nukahtamisen mahdottomaksi ja luovutin, koska parhaat päivänsä nähnyt paattimme alkoi keinua mainingeilla normaalia hurjemmin. Ensin kuvittelin ettei veneen heilunta voisi kestää kovinkaan kauaa, mutta toiveikkaat mielikuvani seesteisestä loppumatkasta rapistuivat nopasti aallokon käydessä rajummaksi ja rajummaksi. Ihmiset ympärilläni alkoivat näyttää ilmeisen pahoinvoivilta ja yksi toisensa jälkeen alkoivatkin jo etsiä oksennuspussejaan, joihin lopulta joutui turvautumaan valehtelematta kaksi kolmasosaa matkustajista. Vaikka itsekin aloin voimaan pahoin, ei missään vaiheessa tarvinnut oksentaa, mutta kun aallot nousivat ikkunoiden tasoille purskauttaen vettä sisälle ikkunoiden rakojen läpi aloin hieman epäillä veneemme turvallisuutta. Yritin lohduttautua ajattelemalla ettei matka kestäisi enää kauaa, mutta horisentista kohoava Ko Taon saari ei tuntunut lähenevän yhtään. Viimein kun aloimme lähestyä saarta aallokko lopulta hellitti ja matkustamo yltyi aplodeihin.

Rantauduttuani lähdin luonnollisesti etsimään itselleni yösijaa. Tarkoituksena oli jäädä yhdeksi yöksi johonkin missä kaikki palvelut ovat lähellä, vuokrata skootteri päiväksi ja etsiä itselleni rauhallinen tukikohta viikoksi. Kiersin läpi neljä eri majataloa jotka olivat kaikki täynnä ja aloin turhautua. Muistan myös kiroilleeni itsekseni etsiessäni viidettä, josta löytyi kuin löytyikin yksi huone. Se oli tosin kaksi kertaa kalliimpi kuin mitä olisin normaalisti ollut valmis maksamaan, mutta tällä kertaa annoin periksi. Sain kuitenkin rahojani vastaan oman tilavan ja todella siistin huoneen, jossa oli toimiva ilmastointi ja ruhtinallisen leveä ja pehmä sänky. Nukuin kuin tukki.

Heräsin valitettavan tapani mukaan myöhään mutta virkeänä, pakkasin edellisiltana menestyksekkäästi levittämäni rinkkani ja menin alakertaan checkaamaan itseni ulos. Jätin rinkkani hotellin säilytystiloihin ja kuten olin suunnitellutkin, vuokrasin mopon jolla lähdin tutkimaan saarta. Onnekseni Ko Taon liikenne oli huomattavasti rauhallisempaa kuin Samuilla ja sain ajella suht rauhassa pitkin saaren mäkisiä teitä. Hotellilta olin saanut mukaan pienen ilmaisen Ko Tao -oppaan, johon oli lueteltu käsitykseni mukaan saaren kaikki majapaikat hintoineen. Samaisen oppaan karttojen avulla suunnistin ristiin rastiin pientä saarta ja kävin läpi syrjäisiä, hyviltä vaikuttavia paikkoja halpaa bungalowia metsästäen, kunnes löysin mieleiseni paikan pikkuruiselta Tao Thong -nimiseltä niemeltä. Huoneeni oli käytännössä betonikuutio, mutta suurimman osan ajastani vietin tyynyjen pohjalla ravintolabaarissa chillaillen ja merinäköalasta nauttien.

Tao Thong oli hyvä valinta myös siksi, että sieltä oli vain vajaan puolen tunnin kävelymatka lähimpään sukelluskeskukseen. Ko Taohan on tunnettu ennen kaikkea sukelluskohteena, joten täytyihän munkin päästä tutkimaan saarta myös pinnan alta. Sukelluskeskuksia on saarella lukematon määrä ja ainaakaan niissä neljässä joissa kävin eivät hinnat juuri toisistaan poikenneet. Luonnollinen valinta oli siis buukata viiden sukelluksen paketti siitä dive shopista joka oli tukikohtaani lähimpänä.

Olin kuullut Ko Taoa kehuttavan sukelluskohteena joten olin tosi innoissani koko matkan dive shopilta itse sukelluskohteelle, mutta kun päästin sukeltamaan petyin pahemman kerran. Näkyvyys oli 5 metrin luokkaa eli veden alla ei juuri kaloja näy. Samana päivänä käytiin vielä toinen sukellus eri paikassa, jossa divemasterin mukaan olisi parempi näkyvyys, mutta ei: tälläkään kertaa ei nähty paljon mitään. Takaisin dive shopille palattuamme päätin sitten hajauttaa loput kolme sukellustani kahden päivän välein toivoen, että kai nyt jonain päivänä näkyvyys olisi hyvä, mutta petyin joka kerta. Näkyvyys oli parhaimmillaan 8 metriä. Vaikka näkyvyys olikin huono jokaisella sukelluksella, oli sukeltaminen silti mukavaa. Ainahan se on kivaa lilluskella vedessä vähän kuin painottomana!

Sukellusreissuilla tutustuin myös hollantilaiseen Boukeen, jonka kanssa enemmän poristuani kävi ilmi että me molemmat oltiin suuntaamassa seuraavaksi Burmaan ja muutaman päivän tutustumisen jälkeen päätettiin että mennään yhdessä. Bouke lähti Ko Taolta Bangkokia kohti pari päivää mua ennen mutta varattiin lennot samalle päivälle ja sovittiin Bangkokiin treffit.

Yhteensä kahdeksan päivää meni Ko Taolla sukellellessa ja loikoillessa. Yhtenä päivänä kävin myös pyöräilemässä, mutta siitä ei saaren jyrkkien mäkien takia tullut yhtään mitään. 75 % ajastani työnsin pyörää jyrkkää mäkeä ylös, 15 % ajastani hurjastelin sillä jyrkkää mäkeä alas polkematta ja 10% ajastani pyöräilin. Joka tapauksessa tykästyin saareen todella ja olisin halunnut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta lentoa ei passannut missata. Siispä hyppäsin takaisin mantereelle suuntaavaan katamaraaniin ja otin yöjunan Bangkokiin. Aamuiselta juna-asemalta hyppäsin tuktukin takapenkille ja suuntasin oikopäätä kohti Burman suurlähetystöä viisumihakemusta jättämään. Pian löysin itseni ulos asti ulottuvan jono häntäpäästä viisumihakemuslomakettani hermostuneesti naputellen. Vajaan tunnin jonotettuani pääsin vihdoin tiskille, jonne jätin hakemuksen. Sitä vastaan sain vuoronumerolapun ja numerotaulua vilkaistuani tajusin että täällä istutaan vielä ainakin kaksi tuntia, joten päätettiin lähteä syömään Bouken kanssa, joka oli tullut suurlähetystölle hieman minua aikaisemmin. Palattuamme odottelimme vielä tunnin verran, kunnes vihdoin viimeisten joukossa saimme jättää passimme, jotka saimme takaisin jo seuraavana iltapäivänä Burman viisumilla varustettuna. Illalla suunnattiin Bouken ja brasilialaisen Gustavon kanssa Bangkokin yöhön ja minnepä muuallekaan kuin surullisenkuuluisalle Khao San Roadille, jossa valmistauduttiin seuraavana päivä alkavaan Burman seikkailuun pelaamalla biljardia ja kaljoittelemalla hyvässä seurassa! Olihan se Khao San Road nyt ainakin kerran koettava…

P1240165

Let's dive!

Let’s dive!

P1210153

Ehkäpä Ko Taon komeimmat maisemat

Ehkäpä Ko Taon komeimmat maisemat

P1220162

Sumatran tarinoita

Banda Acehin lentokentällä aika kului joutuisasti odottaessamme lentoamme pohjois-Sumatran pääkaupunkiin, Medaniin, sillä päästiin lentokentän loungeen löhöilemään ja ilmaisia hedelmäkarkkeja popsimaan. Reilun tunnin lentokin sujui mutkitta.

Medaniin ei oltu kuitenkaan suunniteltu jäävämme, vaan tarkoitus oli ottaa suoraan kentältä suunta kohti muutaman tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaa Bukit Lawangin kylää. Guest house oltiin varattu Bukit Lawangista etukäteen ja samaisen majatalon kautta oltiin sovittu myös kyyti Medanin kentältä Bukit Lawangiin. Kentällä meitä olikin vastassa Dony-niminen nuori mies, jonka kyyditsemänä päästiin näppärästi perille asti, ilman turhaa säätämistä Medanissa.

Bukit Lawangin on suhteellisen pieni, joenvarsikylä, joka on yksi Sumatran saaren must-see kohteita. Itse kylä ei ole niinkään mielenkiintoinen, että sitä Suomesta asti kannattaisi lähteä katsomaan, mutta Bukit Lawangia ympäröivä sademetsä ja ennenkaikkia sitä asuttavat apinat ovat sen vaivan arvoisia. Tämä on myös yksi niistä harvoista paikoista pallolla, jossa voi nähdä orankeja villeinä luonnossa.

Käytännössä jokainen majatalo Bukit Lawangissa järjestää opastettuja kävelyretkiä sademetsän uumeniin, joita on tarjolla aina lyhyistä päiväreissuista yli viikon mittaisiin viidakkoseikkailuihin. Tottakai mekin viidakkoreissu itsellemme varattiin, mutta tyydyttiin simppeliin yhden päivän mittaiseen reissuun. Herättiin kohtuu aikaisin aamulla, syötiin aamiainen ja lähdettiin patikoimaan pitkin viidakkopolkua. Tuskin ehdittiin kävellä tuntiakaan kun edellä kävellyt opas viittoili meitä lähemmäs ja osoitti kohti latvoja. Siinä niitä orankeja nyt sitten oli! Kolme oranssinruskeaa, suurta apinaa rimpuili puissa toisiaan rapsutellen ja sormenpäitään imien, eikä siinä voinut kuin suu auki ihmetellä näitä kriittisesti uhanalaisia otuksia. Tallustellessamme viidakossa, orankeja ja muita pienempiä apinoita putkahteli esiin viidakon kätköistä yhtenään melkein koko matkamme ajan ja oppaammekin sanoi, ettei näin paljon orankeja ole yhdellä reissulla nähty aikoihin.

Viidakkoretken kohokohta oli ehdottomasti orankien kohtaaminen, mutta itse viidakkokin ansaitsee ehdottomasti mainintansa. Kiivetessä ylös ja alas kapeita, jättikokoisten puiden ja kasvien väliinsä jättämiä polkuja pitkin, on helppo kuvitella itsensä johonkin Tarzan-elokuvaan. Huolimatta Sumatran viidakoiden ainutlaatuisuudesta, näitä samaisia metsiä raivataan kuitenkin alas palmuöljyplantaasien tieltä tuhoten samalla kauniin luonnon sekä uhanalaisten eläinten kodin.

PC310058 PC310070

Bukit Lawangin kylänraittia!

Bukit Lawangin kylänraittia!

PC310034 PC310036

Äiti löysi viidakosta apinan!

Äiti löysi viidakosta apinan

Vaikka oltiinkin tultu Bukit Lawangiin orankien takia, oltiin valittu se myös uudenvuoden ja äitin synttärien vieton kohteeksi rauhallisen miljöönsä vuoksi, mutta eksoottisesta ympäristöstä huolimatta uudenvuodenaaton juhlinta ei juurikaan normaalista poikennut: ammuskeltiin hieman raketteja ja otettiin muutamat Bintang-bisset. Guest housen isäntäväki oli myös päättänyt yllättää äitin ikiomalla synttärikakulla. Seuraavana päivänä sitten vain lepäiltiin, löhöiltiin ja ihmeteltiin indonesialaisten ja malesialaisten turisteja, joiden määrä tuntui kasvaneen kymmenkertaiseksi yhdessä yössä.

Bukit Lawangin jälkeen oli tarkoitus suunnata Toba-nimisellä kraaterijärvelle, joka onkin sarjassaan Kaakkois-Aasian suurin. Koska meitä oli neljä (minä, äiti, Outi ja Inari) päätettiin että vuokrataan oma auto kuskeineen Bukit Lawangista. Pienen lapsen kanssa matkatessa tämä olisi huomattavasti miellyttävämpi tapa matkustaa eikä oikeastaan paljoa kalliimpikaan. Kuskiksikin saatiin Bukit Lawangin majatalosta tuttu Dony, joka lupasi myös viedä meidät matkan varrella sijaitsevaa vesiputousta katsomaan.

Ajeltiin useampi tunti Sumatran maaseudun poikki, kunnes saavuttiin Parapatin kylään. Perille ehdittiin juuri ajoissa ennen kuin viimeinen lautta Lake Toban keskellä sijaitsevalle Samosirin saarelle kerkesi lähteä. Lyhyen lauttamatkan jälkeen oltiinkin jo perillä. Lähes kaikki Toba-järvelle suuntaavat majoittuvat Samosirin saarelle, jonka rannoille ripotellut majatalot ovat mitä täydellisimpiä tukikohtia rentoutumista kaipaavalle reissaajalle ja tämänhän takia mekin olimme Toballe tulleet. Vaikka rannat eivät tässä tapauksessa olekaan Tyynenmeren saarille tyypillisiä valkohiekkaisia paratiisibiitsejä, on miljöö mitä idyllisin. Liikenteen aiheuttamasta metelistä ei ole tietoakaan ja vastarannan järvestä kohoava vuoristomainen maisema on kertakaikkiaan upea. Toba-järvestä puhuttaessa ei voi olla mainitsematta paikallista Batak-heimoa, sillä etenkin Batakien rakentamat talot ovat olennainen osa Samosiria. En edes yritä kuvailla taloja, sillä kuva kertaa enemmän kuin tuhat sanaa. Toba-järven aktiviteetit rajoittuivat meidän osalta uimiseen ja päivän paistatteluun, mutta tarviiko sitä aina muuta tehdäkään.

Vaikka pilvistä olikin, ei maisemissa ollut valittamista

Vaikka pilvistä olikin, ei maisemissa ollut valittamista

Batak-talot ovat yleinen näky Toban ympäristössä

Batak-talot ovat yleinen näky Toban ympäristössä

P1020076

Päivämäärä lentolipuissa alkoi uhkaavasti lähestyä, joten oli jatkettava matkaa. Palattiin Samosirin saarelta takaisin Parapatiin, jossa saatiin järjestettyä itsellemme auto ja kuski heittämään meidät Medanissa sijaitsevalle lentokentälle. Meidän lennon Kuala Lumpuriin oli määrä lähteä todella aikaisin seuraavana aamuna, joten päätettiin että on viisainta mennä kentälle edellisen päivän puolella. Ihan heti ei kuitenkaan Parapatista päästy liikkeelle, koska jouduttiin odottamaan että meidän taksi tulisi takaisin edelliseltä keikaltaan. Kun auto lopulta ilmestyi paikalle, jouduttiin vielä odottamaan että kuski syö ja lepää hieman. Pari tuntia peukaloita pyöriteltyämme päästiin kuitenkin liikenteeseen, mutta vastoinkäymisistä ei ihan vielä oltu selvitty. Vajaan puolen tunnin huristelun jälkeen kuski alkoi ajamaan epäilyttävän hitaasti ja tarkempi vilkaisu kuskiin päin paljasti että kaveri oli puoliunessa. Ukkelia ei voinut oikein pitää hereillä keskustelemallakaan, koska englanti ei juuri luistanut (jokaisen kysymyksen vastaus oli ”yes” tai ”yesyes”), joten tökittiin vuorotellen kuskia hereille ja väännettiin radioon ääntä. Kuski ei tuntunut virkoavan millään, joten ei auttanut kuin pysäyttää auto ja antaa kuskin nukkua puolisen tuntia. Kuskin herättyä ostettiin kaverille vielä Red Bull -tölkki kofeiinikiintiöitä täyttämään. Lopulta päästiin hengissä Medanin yllättävän modernille lentokentälle, jossa ei tarvinnut kauaakaan odotella kun päästiinkin jo checkaamaan itsemme sisään takaisin Malesiaan suuntaavaan koneeseen.

Viimeiseksi varsinaiseksi kohteeksi oltiin valittu Malesian puolella sijaitseva Melaka, jonne päästiin bussilla suoraan Kuala Lumpurin lentokentältä. Vajaan kolmen tunnin bussimatkan jälkeen löydettiin itsemme historiallisesta Melakan kaupungista, jossa ovat päälliköineet portugalilaiset, hollantilaset kuin brititkin. Kaikki ovat jättäneet kaupungin katukuvaan omaa arkkitehtuuriaan, mikä tekee Melaka todella mielenkiintoisen kulttuurikohteen. Kaupungin Chinatown pienine antiikkikauppoineen on myös omasta mielestäni yksi komeimpia chinatowneja, vaikka turisteja suht paljon onkin. Melakan on kaupunkina kuitenkin suht pieni ja pari päivää kaupungin arkkitehtuuria ihailtuamme palattiin takaisin Kuala Lumpuriin.

P1070123 P1060101

Koko reissuposse. Minä, äiti, Inari ja Outi

Koko reissuposse. Minä, äiti, Inari ja Outi

P1070115

Kuala Lumpurissa oli jäljellä enää kaksi päivää, ennen kuin äiti, Outi ja Inari lentäisivät takaisin Suomeen. Loppuloma oltiin päätetty kruunata pienellä luksustelulla majoittumalla viiden tähden hotelliin. Ekstensiivisen vertailutyön tuloksena oltiin varattu vain puolitoista vuotta vanha Grand Hyatt Kuala Lumpur -hotelli. 39-kerroksisen hotellin respa sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja heti hissistä ulos astuttaessa eteen avautuu uskomaton näkymä koko kaupunkiin valtavan lasi-ikkunan läpi. Meidän huoneestakin löytyi katosta lattiaan ulottuva, koko seinän mittainen ikkuna kaupunkinäköalalla. Oma suosikkiominaisuus Grand Hyatissa oli kuitenkin ylimmän kerroksen ”aulabaari”, josta oli näkymä Kuala Lumpurin tunnetuimalle nähtävyydelle, Petronasin kaksoistorneille. Gin tonicia siemaillessani, jazzbändin musisoidessa taustalla pystyin kuvittelemaan itseni Lost in Translation -leffaan, joka on itseasiassa kuvattu saman ketjun hotellissa Tokiossa.

Parin päivän päästä äiti, Outi ja Inari lensivätkin jo takaisin Suomeen ja itse jäin vielä yhdeksi päiväksi Kuala Lumpuriin ennen omaa lentoani Bangkokiin. Vajaamiehitteinen perheloma oli sujunut mitä erinomaisimmalla tavalla, mutta nyt matka jatkuu omia polkujani tallaten kohti uusia seikkailuja!

Tämä baari päihittää näköaloillaan jopa Muhos-Kellarin

Tämä baari päihittää näköaloillaan jopa Muhos-Kellarin

Huoneessa ei ollut valittamista!

Huoneessa ei ollut valittamista!

P1090129

Perhelomailua

Lento Manilasta Singaporeen lähti hieman ennen kuutta aamulla enkä oikein malttanut nukkua edellisenä yönä lukiessani Indonesiaa käsitteleviä artikkeleja. Lentokentälle saavuttuani olin rättiväsynyt. Aikaa tappaakseni harhailin puoliunessa pitkin askeettista lentokenttää vajaan tunnin ja kun lopulta pääsin koneeseen, nukahdin ennen kuin kone liikahti senttiäkään. Heräsin vajaan kymmenen kilometrin korkeudessa väkivaltaiseen vatsakipuun ja puolet loppulennosta vietinkin matkustamon saniteettitiloissa.

Olin varannut Singaporesta dormipaikan samasta hostellista, jossa viimeksikin olin ollut. Lentokentältä pääsin hostellille suht vaivatta kaupungin erinomaisen hyvin rullaavan julkisen liikenteen kyydittämänä ja pian löysinkin itseni ilmastoidusta dormista puhtaisiin lakanoihin kääriytyneenä. Huolimatta siitä, että aikarauta tikitti aikaista iltapäivää, nukuin kuin tukki ja maksoin tunnollisesti Manilan huurteisissa öissä kertyneet univelkani. Hereille minut sai ainoastaan harvinaisen brutaalin mahatautini komplikaatiot sekä samaan dormiin majoittunut kiinalaismies, jonka kuorsaus kaikui rappukäytässä asti.

Kaksi seuraavaa päivää vietin mahataudin kukistamana leffoja katsellen, katkonaista unta nukkuen ja sänkyni ja vessan väliä ahkerasti rampaten. Viimein toivuttuani päätin käyttää viimeisen Singaporen päiväni kaupunkivaltion kuuluisan eläintarhan kiertelyyn, jota on tällä saralla kehuttu jopa maailman parhaimmaksi. Päivä kuluikin leppoisissa merkeissä eksoottisia elukoita tsekkaillessa.

Seuraavana aamuna oli jälleen aika vaihtaa maisemaa, sillä äiti, perhetuttumme Outi ja hänen 2-vuotias Inari-tyttärensä olivat tulossa mua moikkaamaan jouluksi ja uudeksivuodeksi. Treffit oltiin sovittu Kuala Lumpurin lentokentälle, joten hyppäsin Malesiaan suuntaavaan bussiin. Nukuin suurimman osan reilun 6 tunnin bussimatkasta ja perille päästyäni suunnistin jo tutuksi tulleeseen KL:n Chinatowniin metsästämään kattoa pääni päälle. Kun huone oli löytynyt kohtuuhintaan, heitin rinkkani nurkkaan ja rojahdin sängylle. Vaikka olinkin nukkunut suurimman osan viimeisestä kolmesta vuorokaudesta, olin rättiväsynyt ja olin nukahtaa siltä istumalta. Sain kuitenkin houkuteltua itseni ylös ajattelemalla olevani oikeutettu rasvaiseen pizzaan mahataudin selättämisen johdosta ja painelinkin suorinta tietä lähimpään känkkylään palkintoani lunastamaan.

Heräsin poikkeuksellisesti ennen kukonlaulua seuraavana aamuna, mutta vain siitä syystä että piti keretä lentokentälle ennenkuin äitin, Outin ja Inarin kone laskeutuisi. Ei auttanut kuin vääntäytyä ylös sängystä ja suunnata puoliunessa kohti lentokenttää saapuvien lentojen näyttöjä tuijottelemaan. Pariisin kone, jossa seurueen oli määrä olla, laskeutui ajallaan, ja vaikka odottelin liki tunnin, ei äitiä, Outia eikä Inaria näkynyt missään. Lopulta seurue kuitenkin ilmestyi ja pikaiset kuulumiset vaihdettuamme äiti kertoi että myöhästymisen syynä oli se, että porukan matkatavarat oli hukattu Finnairin toimesta Pariisissa. Meidän jatkolennon Indonesiaan oli määrä lähteä vasta illalla, mutta ei ollut mitään toivoa että matkatavarat olisi saatu Kuala Lumpuriin samana päivänä, joten ei auttanut kuin suunnata Indonesiaan ilman matkatavaroita. Lentoa ennen käytiin porukalla kaupungilla ostamassa vaatteita ja muita välinpitämättömyyksiä äitille, Outille ja Inarille siksi ajaksi että saisivat matkatavaransa takaisin.

Lennettiin AirAsian siivittämänä Kuala Lumpurista Banda Acehiin, joka sijaitsee Indonesiassa, Sumatran saaren pohjoiskärjessä. Banda Aceh tuhoutui todella pahasti vuoden 2004 tsunamissa ja pelkästään Banda Acehin kaupungissa kuoli 61 000 ihmistä. Mediahuomio ja leijonanosa ulkomaitten avusta suunnattiin kuitenkin Thaimaahan, jossa uhreja oli noin 5400. Muistutuksena tsunamin aiheuttamasta tuhosta Banda Acehiin on pystytetty yllättävän vaikuttava tsunami-museo, joka monien mielestä onkin ainoa syy kaupungissa pysähtymiseen. Mekin oltiin kaavailtu Banda Acehin visiitti siten että käydään illalla piipahtamassa tsunami-museossa ja heti seuraavana aamuna jatketaan matkaa Pulau Wehin saarelle joulunviettoon. Suunnitelma kuitenkin kariutui osittain kun saatiin kuulla että äitin, Outin ja Inarin Pariisissa hukatut matkatavarat saapuisivat vasta parin päivän päästä, joten ei auttanut kuin viivästyttää Pulau Wehille lähtöä ja jäädä Banda Acehiin toiseksi päiväksi, joka pyhitettiin sitten joulushoppailulle.

Matkatavarat ilmestyivät Banda Acehin kentälle parin päivän päästä kuten oli luvattukin ja päästiin jatkamaan matkaa. Saatuamme survottua äitin ja Outin rinkat taksin peräkontiin, suunnattiin kohti satamaa. Perille päästyämme saatiin kuulla että seuraava paatti Pulau Wehille lähtisi vasta kolmen tunnin päästä, eikä useampi tunti satamassa jetlagin uuvuttaman 2-vuotiaan Inari-lapsen kanssa kuulostanut kenenkään mielestä hyvältä idealta. Päädyttiin vuokraamaan oma vene kippareineen päivineen, eikä tämä vaihtoehto tullut loppujen lopuksi paljoakaan kalliimmaksi. Pari tuntia hieman soutuvenettä isommassa paatissa nökötettyämme oltiin suht huolellisesti suolaveden kastelemia ja lievästi auringon polttamiakin, mutta päästiinpähän kätevästi perille paratiisisaarelle. Majoitukseksi oltiin varattu rauhalliselta rannalta oma bungalow, tietysti verannalla ja merinäköalalla varustettuna. Siispä mitä täydellisin paikka rauhallisen joulun viettoon!

Pulau Wehille ei oltu etukäteen paljoakaan tekemistä mietitty, sillä suunnitelmissa oli vain oleskella ja rentoutua vajaan viikon verran. Päivät kuluivat pitkälti rannalla että verannalla lojuessa. Nälkäisenäkään ei tarvinnut kärvistellä, sillä bungalowkylän omistaja, eteläafrikkalainen Freddie kokkaili joka päivä kattavan ja herkullisen buffetillallisen.

Ihan koko aikaa en malttanut olla tekemättä mitään ja innostuin ilmoittautumaan muutamalle sukellukselle nyt kun kurssikin oli käytynä. Pulau Wehin saari onkin suht tunnettu juuri sukelluskohteena, koska korallit ovat hyvässä hapessa ja fisujakin riittää luuppailtavaksi. Sukeltaminen Pulau Wehillä on vielä kaiken lisäksi edullista: kertasukellus kustantaa 25 euroa, mutta yhden sukelluksen käytyäni päätin varata 5 sukelluksen paketin 100 eurolla, eikä kyllä tarvinnut katua!

Hieman joulun jälkeen oli aika jättää Pulau Wehin hiekkarannat ja korallit kaloineen taakse ja ottaa lautta takaisin Banda Acehiin, josta oli määrä lentää etelämmäs uudenvuoden viettoon.

PS: pahoittelut ettei Pulau Wehiltä ole yhtään kuvia, en vain jaksanut kuvata

Minä ja Inari-lapsi matkalla Pulau Wehille

Minä ja Inari-lapsi matkalla Pulau Wehille

Vapaaehtoistöissä Filippiineillä

El Nidosta lähdettäessä oli aika sanoa heipat Orille ja Frankille, jotka tykästyivät El Nidoon niin paljon, että päättivät jäädä vielä pidemmäksi aikaa minun ja Jackin suunnatessa takaisin kohti Puerto Princesaa. Oltiin varattu lento Puerto Princesasta lento Cebun saarelle, josta oli tarkoitus matkata taifuunin myllertämälle pienelle Bantayan-saarelle vapaaehtoistöihin. Jackin äiti Liz työskentelee ShelterBox-nimisessä järjestössä, joka toimittaa pääsääntöisesti luonnonkatastrofialueille asumakelpoisia telttoja väliaikaismajoitukseksi kotinsa menettäneille perheille. Taifuunin iskettyä Filippiineille Jackin äiti Liz ilmoitti suuntaavansa tänne päin ShelterBoxin kanssa ja tästä kuultuamme kysyttiin Jackin kanssa josko voisimme tehdä muutaman päivän vapaaehtoistöitä ShelterBoxin kanssa ja tämähän passasi. Lennettiin Cebun kaupunkiin, joka sijaitsee samannimisen saaren keskiosissa. Sieltä otettiin bussi pohjoiseen, Hagnayan pikkukylään, jossa hypättiin Bantayanille suuntaavaan lauttaan.

Vaikka jo bussimatkalla Hagnayaan nähtiinkin taifuunin raiskaamaa maisemaa, vasta Bantayanille päästyämme nähtiin miten pahasti myrsky oli saarta riepotellut. Taloista puuttui seiniä ja kattoja, iso osa palmupuista ja sähkötolpista oli katkennut ja kadut olivat täynnä rakennuksien ja palmujen palasia. Suurin osa saarella toimineista bungalowkylistä ja majataloista oli pirstaleina, mutta ShelterBox tiimi oli majoittunut hieman järeämpään hotelliin, jonne Liz oli meitä pyytänyt saapumaan. Perille päästyämme hotellilla ei ollut ketään, mutta ei mennyt kauaakaan kun ShelterBoxin paitoihin sonnustautunutta porukkaa alkoi valua hotellin aulaan ja ensimmäinen päivä Bantayanilla menikin tiimiin tutustuessa ja siinä, kun käytiin läpi mitä tarkalleen ottaen tulisimme saarella tekemään. Sen lisäksi että vain toimittaisimme ja pystyttäisimme teltat niitä tarvitseville, tulisi myös opettaa kyläläisille kuinka teltat kasataan ja kuinka niitä huolletaan, jotta he tarpeen tullen osaisivat itsekin teltat pystyttää. Telttojen on tarkoitus kestää vuodesta maksimissaan kahteen, joten täytyyhän asukkien tietää miten kämppä pidetään pystyssä!

Päivät kuluivat lähinnä siten että, herättiin aikaisin, syötiin ja ryhdyttiin hommiin. Aamuisin suunnattiin ShelterBoxin varastoksi ja espanjalaisen lääkäreistä ja sairaanhoitajista koostuvan vapaaehtoistyöjärjestön ”kenttäsairaalaksi” muutettuun liikuntahalliin, jossa lastataan lava-auto täyteen kompaktisti paketoituja telttoja. Tämän jälkeen hypätään auton kyydistä pois pieninä ryhminä eri paikoissa, roudataan valkoisiin säkkeihin survotut teltat mukanamme milloin minnekin ja ryhdytään talkoisiin: pystytetään telttoja ja samalla selitetään kyläläisille, että tämä kiinnitetään näin ja tämä näin. Filippiiniläiset oppivatkin telttapalapelin nopeasti ja olivat ahkeria auttamaan telttojen pystytyksessä. Sama kaava toistuu useaan otteeseen hien virratessa säälimättömässä auringonpaisteessa touhuillessa ja illalla palataan hotellille. Syödään, keskustellaan ja painutaan aikaisin nukkumaan. Meille ei Jackin kanssa hotellihuoneita riittänyt, mutta majoituttiin tyytyväisesti samanlaisiin telttoihin, joita oltiin koko päivä pystytelty.

Bantayanilla vietettiin vapaaehtoistöiden merkeissä kolme päivää, jotka eivät juurikaan toisistaan poikenneet. Matkaa jatkettiin ShelterBox-tiimin kanssa takaisin Cebun kaupunkiin, josta oli tarkoitus hypätä laivaan Leyten saarelle telttoja pystyttämään. Lähtöpäivänä saatiin kuitenkin kuulla, että tilanne saarella on hieman eskaloitunut, eikä me Jackin kanssa voida sinne mennä, koska ei olla virallisesti ShelterBoxin vapaaehtoistyöntekijöitä. Tilanne Bantayanilla oli massiivisesta tuhosta huolimatta suhteellisen iisi turvallisuuden suhteen, mutta Leytellä oli raportoitu levottomuuksia, kuten ryöstelyjä. Sinne meitä ei voitu ottaa, koska ShelterBox ei voinut olla vastuussa meidän turvallisuudesta. Vapaaehtoistyöt jäivät siis minun ja Jackin osalta tähän. Kokemus oli kuitenkin avartava, kun näki minkälaisissa oloissa köyhien maiden ihmiset joutuvat elämään luonnonkatastrofin iskiessä. Se, että koko kämppä (joissa tässä tapauksessa saattaa asua koko suku) lähtee alta, on kova paikka, ja onkin onni että on olemassa ShelterBoxin kaltaisia järjestöjä, jotka tuovat apua sinne missä sitä tarvitaan. Kiitos kuuluu myös ihmisille, jotka näille järjestöille lahjoittavat rahaa, sillä esimerkiksi nämä ShelterBoxin teltat kustantavat hieman enemmän kuin ne citymarketistä poistetut halpisteltat, jotka hädin tuskin selviävät Provinssirock-viikonlopusta.

Kun saatiin kuulla että Leytelle ei päästäkään, tuumattiin ettei auta kuin palata reppureissaajan huolettomaan arkeen. Suunnattiin Cebulta viereiselle Boholin saarelle, joka oli suurimmilta osin taifuunilta selvinnyt, mutta monet alueet Boholilla olivat tuhoutuneet pari-kolme kuukautta sitten saarta ravistelleessa voimakkaassa maanjäristyksessä, jossa oli tuhoutunut muun muassa satoja vuosia vanhoja historiallisia rakennuksia. Saavuttiin pienellä lautalla saaren pääkaupunkiin Tagbilaraniin, eikä meillä ollut mitään käsitystä minne saarella kannattaisi mennä. Luotettiin siihen että kyseltäisiin vinkkejä muilta reissareilta hostellista, johon suunniteltiin menevämme, mutta paikalle päästyämme tajuttiin pikaisesti olevamme ainoat vieraat. Laiskahkon mutta laajamittaisen internet-tiedustelun tuloksena saatiin hutera käsitys siitä mitä saarella on tarjota ja päätettiin ensimmäiseksi painella Loboc-nimiseen rauhalliseen joenvarsikylään. Liikkeelle lähdettiin seuraavana aamuna. Bussi Lobociin löytyi vaivatta ja perillä oltiinkin vain vajaan kahden tunnin matkan päässä. Itse Lobocin kylä ei oikein vakuuttanut ja kävikin ilmi että alueen hostellit sijaitsivat kauempana kylästä ja ne olivat taktisesti sijoitettu rauhallisiin kolkkiin joen varrelle. Päätettiin suunata Nuts Huts nimiseen mestaan, joka valittiin pitkälti nimen perusteella. Sinne päästäksemme otettiin mopotaksi muutama kilometrin päähän, josta harhailtiin rinkkoinemme, jyrkkää polkua alas jokea kohti Nuts Huts-kylttejä seuraten. Perille päästyämme ei voitu kuin onnitella itseämme mitä loistavimmasta valinnasta, sillä paikka oli todella kaunis ja rauhallinen. Joen varrella sijaitsi muutama bungalow, jokainen omalla parvekkeella varustettuna, ja joesta kohoavaa rinnettä ylempänä sijaitsi ravintola/chillailutila uskomattoman komein jokimaisemin, riippumattoja unohtamatta. Paljon muuta kerrottavaa Lobocista ja Nuts Hutsista ei juuri ole, koska paljon mitään ei tehtykään. Keskityttiin lähinnä loikoluun ja päivän paistatteluun. Nautittiin miljööstä, luettiin kirjojamme, syötiin hyvin ja mitä nyt välillä käytiin uimassa joessa. Siinähän se neljä päivää menikin.

Chillailumeiningeistä ei aiottu luopua, mutta kova kaipuu biitsille yllätti jälleen, joten päätettiin vaihtaa maisemaa. Seuraavaksi kohteeksi valittiin läheinen Camiguinin saari, josta olin lukenut jo ennen Filippiineille saapumista. Camiguin on tunnettu valkoisista hiekkarannoistaan, vesiputouksistaan ja kuumista lähteistään, siispä oivallinen kohde päättämään Filippiinien seikkailut. Lobocista päästiin satamakylä Jagnaan parin tunnin erittäin ahtaassa bussissa kärvistelyn jälkeen. Bussista hypättiin ulos toiveikkaana ja suunnistettiin kohti satamaa, jossa odotti kuitenkin karvas pettymys. Seuraava lautta Camiguinille lähtisi vasta reilun viikon kuluttua lautan huoltotoimenpiteiden vuoksi. Ei auttanut kuin hyväkstyä fakta, että saarelle ei nyt oikein Boholilta pääse ja ryhtyä raapimaan päätä miettien että minne sitä nyt suunnataan. Rannalle oli kuitenkin päästävä, joten päätettiin että mennään Tagbilaranin lähistöllä sijaitsevalle Panglaon saarelle ja hypättiin takaisin bussiin. Tagbilaraniin päästyämme otettiin mopotaksi Pangalolle, jonne pääsi siltaa pitkin suoraan Tagbilaranista. Valittiin Panglaon tukikohdaksemme saaren kovin menomesta eli Alona Beach, koska muualta ei oikein budjettimajoitusta tuntunut löytyvän. Alona Beachin ranta vaikutti aluksi suht ankealta ehkä siksi, koska ei päästy juuri sinne minne oli haluttu, mutta loppujen lopuksi viihdyttiin Alona Beachilla oikein hyvin. Vaikka parin kuukauden takainen maanjäristys tai Haiyan-taifuuni eivät Panglaolla olleet vaikuttaneetkaan, oli rannalla kuitenkin suht hiljaista, sillä moni oli hiljattaisten luonnonkatastrofien takia peruuttanut Filippiinien matkansa. Rannalla on paljon mukavia rantabaareja, joissa usein istuttiin iltaa biljardia pelaten. Samaisella rannalla sijaitsee myös parikymmentä sukelluskeskusta ja näin tilaisuuteni tulleen suorittaa kauan harkitsemani PADI Open Water-sukelluskurssi, jonka sain edullisesti noin 230 euron hintaan ja vieläpä yksityisopetuksella. Kurssi kesti neljä päivää, joista ensimmäisenä päivänä käytiin läpi pääsääntöisesti omatoimisesti sukellukseen liittyvää teoriaa ja toisena päivänä päästiin jo ensimmäistä kertaa sukeltamaan. Aamulla harjoiteltiin uima-altaassa sukelluksen perusjippoja, kuten vuotaneen maskin tyhjentämistä veden alla ja paineen tasausta korvissa. Iltapäivällä samoja juttuja treenailtiinkin jo meressä. Kolmantena päivänä suoritettiin kaksi sukellusta meressä ja tehtiin teoriakoe, joka koostui pääosin oiken/väärin-kysymyksistä. Neljännen päivän aamuna käytiin vielä yksi sukellus, täytettiin muutamat paperit ja siinäpä se yksinkertaisuudessaan olikin. Kaiken kaikkiaan mahtava kokemus ja ehdottomasti joka sentin arvoinen. Snorklailusta olen aina tykännyt, ja nyt kun pääsi syvemmälle pinnan alle, lähelle koralleja ja kalaparvien keskelle oli fiilis uskomaton! Näkyvyyskin veden oli jopa 20-25 metriä. Sukeltamaan päädyn varmasti vielä tällä reissulla, kunhan seuraava mahdollisuus tulee.

Seuraavana päivänä oli aika palata Manilaa kohti. Mopotaksilla Pangalolta Tagbilaraniin, josta edelleen lautalla takaisin Cebulle. Majoituttiin halpaan hotelliin lentokentän lähelle, josta seuraavana aamuna singahdettiin kentälle hotellin ystävällisen omistajapariskunnan kyydittämänä ja kohta oltiinkin jo Manilassa. Oli jälleen aika sanoa heipat kun Jack jatkoi kentältä matkaansa Thaimaahan ja itse palasin jälleen tuttuun Pink Manila hostelliin, jossa seuraavana päivänä treffattiin Frankin kanssa. Viimeiset Filippiinien päivät kuluivat hieman kaupungilla kierrellessä ja hostellilla biljardia paukutellessa. Tutustuttiin myös suomalaiseen Juhoon, jonka kanssa käytiin tsekkaamassa uusin Hobitti-leffa puoliksi mielenkiinnosta ja puoliksi aikaa tappaaksemme. Kohta oli taas aika raahautua rinkkoineni jo tutuksi tulleelle Manilan lentokentälle ja suunnata kohti Singaporen sivistystä.

Kaiken kaikkiaan Filippiineistä jäi todella positiivinen vaikutelma. Maan reilut 7000 saarta ja luonnon monipuolisuus takaavat sen ettei näkeminen tai tekeminen lopu kesken. 1,5 kuukautta oli mielestäni sopiva aika, vaikka pari paikkaa joissa olisin ehdottomasti halunnut käydä jäikin tällä kertaa näkemättä. Suurimman osan Filippiineillä reissasin jonkun kanssa tai porukassa: Liki kuukauden Orin, Frankin ja Jackin kanssa, ja viimeiset kaksi viikkoa Jackin kanssa kahdestaan. Reissuporukka oli mitä mahtavin! It’s more fun in the Philippines!

PS. Kuvien lataamisesta ei tuu nyt yhtään mitään, koska nettiyhteys auttamattoman hidas. Tsekkailkaa kuvat täältä http://www.flickr.com/photos/[email protected]/sets/72157637698409416/

Saarivaltion antia – surffausta ja autiosaaria

Löntysteltiin Baguion bussiasemalle hieman ennen puoltapäivää etsimään San Juanin surffibiitsille suuntaavaa bussia, joka löytyikin melko nopeasti. Bussi kylläkin oli ennennäkemättömän huterassa kunnossa ja osa sen ikkunoista oli korjattu teippaamalla ne paikoilleen. Linjurissa ei kuitenkaan onneksi ollut tungosta, joten matka meni kuitenkin rattoisasti, kun kaikille oli omat pitkät kahdenistuttavat penkit. Perillä San Juanissa oltiin noin 4 tunnin matkan jälkeen ja jalkauduttuamme lähdettiin etsimään kattoa pään päälle siltä istumalta. Käveltiin rantaa pitkin melkein tunnin verran eikä oikein mieluisaa paikkaa tahtonut löytyä, kunnes San Juanissa asuva puolalaismies neuvoi meidät pääkadun toisella puolella sijaitsevaan hostelliin. Vaikka oltiinkin etsitty rantabungalowia merinäköaloineen, päätettiin jäädä tähän hostelliin, jossa lähes kaikki oli rakennettu bambusta ja miljöö oli muutenkin erittäin miellyttävä. Säästettiin myös isot setelit nukkumalla hostellin hyttysverkoin varustetuissa riippumatoissa muutaman euron hintaan per yö. Eikä sinne rannallekaan ollut kuin 5 minuutin kävelymatka.

Aktiviteetit 4 päivän San Juanin visiitin aikana painottuivat surffaukseen ja radatukseen rantabaareissa, tosin meidän surffaus oli lähinnä onnetonta räpiköintiä. Siinä missä päivät surfailtiin, illat vietettiin joko hostellilla jumitellen tai rantabaareja kierrellen, joista hostellilla tapaamamme australailainen Miles antoi meille kattavan kierroksen. Yhtenä iltana päästin myös todistamaan filippiiniläistä tärykalvot puhkovaa karaoke-mittelöä.

Reissuposse + Jenny! vasemmalta oikealle: Ori, Jenny, Jack, Frank, minä

Reissuposse + Jenny! vasemmalta oikealle: Ori, Jenny, Jack, Frank, minä

San Juanista suunnattiin takaisin Manilaan ja majoittauduttiin minnepä muuallekaan kuin jo entuudestaan tuttuun Pink Manilaan. Tarkoitus oli hieman porista muiden Filippiinien reissaajien kanssa ja kysellä mitkä mestat ovat taifuunilta säilyneet ja minne voi mennä. Kävi ilmi että suurin osa maasta on kunnossa, mutta taifuunin kulkureitistä muutaman kymmenen kilometrin säteelle sattunut on tuhoutunut melko perusteellisesti. Päätettiin suunnata Palawanin saarelle, jota on kehuttu yhdeksi Filippiinien kauneimmista paikoista. Seuraavana aamuna lähdettiin Jackin ja Orin kanssa kaupungin satamaa kohti kyselemään laivakyytejä Palawania kohti Frankin mennessä kaupungille hoitamaan asioitaan. Satama-alue oli kaoottinen ja todella epäjohdonmukainen. Mitään selkeää matkustajaterminaalia ei ollut vaan kaikilla matkustajalauttayhtiöillä oli omat toimistonsa, jotka oli ripoteltu pitkin suurta satamaa. Hintojen vertailu oli äärimmäisen työlästä ja moni lauttayhtiöistä ei edes kulkenut Palawanille ja koska matka olisi kuitenkin kestänyt melkein kaksi vuorokautta, päätettiin että maksetaan hieman enemmän ja sijoitetaan lentoihin, jotka ostettiinkin jo seuraavana päivänä.

Lento Manilasta Palawaninille laskeutui Puerto Princesaan, saaren pääkaupunkiin. Puerto Princesan lentokenttä on siitä erikoinen, että se sijaitsee käytännössä aivan kaupungin keskustasta ja kentältä voi halutessaan kävellä hotellille. Laiskuutemme ja pienten sadekuurojen takia otettiin kuitenkin riksat ennalta tsekattuun hostelliin. Tarkoituksena oli vuokrata prätkät noin viikoksi ja kierrellä Palawanin saarta omine neuvoinemme, ja pyörävuokraamoja lähdettiinkin kilpailuttamaan heti seuraavana päivänä. Lopulta kuitenkin luovuttiin tästä ideasta, koska pyörien vuokraaminen olisi tullut hieman kalliiksi. Päädyttiin ottamaan yöbussi saaren pohjoisosiin, El Nidoon, jonne koko saaren turismi suurilta osin keskittyy ja lähinnä El Nidon lähistöllä sijaitsevan uskomattoman kauniin Bacuitin saariston vuoksi.

Bussissa en saanut nukuttua silmäystäkään ja syytän äärimmäisen epämukavaa, liian kapeaa penkkiä ja kovaäänisistä soitettuja 80-luvun rock balladeja, joita bussikuski huudatti läpi yön jostain käsittämättömästä syystä. Perillä oltiin neljältä aamulla, mutta bussiasemalla riksakuskit olivat jo odottelemassa päivän ensimmäisiä asiakkaitaan ja näin meidänkin seurue pääsi asemalta ”kylille” asti.

Majoituttiin El Nidossa filippiiniläisen perheen luokse, joka vuokrasi talonsa yläkertaa majoitukseksi matkalaisille, eli kunnon homestay meininki. Tästä paikasta oltiin kuultu Puerto Princesan hostellin työntekijältä, joka oli oman käsitykseni mukaan isäntäperheemme sukulaisia. Homestay-tyyppinen majoitus on monesti oivallinen tapa saada jonkinlainen käsitys paikallisesta arjesta ja elinoloista, kun pääsee asumaan paikallisen perheen kanssa. Samalla pääsee kokemaan asioita, jotka muutoin olisivat varmasti jääneet kokematta. Esimerkiksi meidän El Nidossa viettämän viikon aikana päästiin osallistumaan filippiiniläisille synttäreille ja isäntäväki opetti meitä valmistamaan filippiiniläisiä aterioita (turha pyytää mua valmistamaan näitä enää uudestaan, koska en osaa valmistaa suomalaistakaan).

Vaikka El Nidon kylä itsessäänkin onkin rauhallinen ja viihtyisä mukavine rantoineen, on monelle tänne päin saapumisen syynä enemmänkin lähellä sijaitseva Bacuitin saaristo, jota tutkimiseen El Nido on kiistämättä paras tukikohta. Bacuitin saaristo koostuu muutamasta kymmenestä turkoosien vesien ympäröimästä kalkkikivisaaresta. Jyrkkien kalkkikivisaarien seinämien väleistä löytyy myös valkoisia hiekkarantoja ja laguuneja, vedenalaisia koralleja unohtamatta. Paras tapa nähdä saaristoa on vuokrata El Nidosta oma vene päiväksi tai hypätä mukaan yhdelle saarien ”kiertoajeluista” joilla kierellään saaristoa ja sen rantoja aamusta iltapäivään. Toki on mahdollista vuokata kajakki, jolle voi omaan tahtiin kierrellä saaria, mutta tähän kannatta varata todella paljon aikaa koska saaristo ei ole mikään pieni.

PET_0435 PET_0439 PET_0492

Ehkäpä unohtumattomin kokemus El Nidosta jäi meidän autiosaariyöpymisestä, josta olin haaveillut jo pidemmän aikaa ja kun ideani esittelin Jackille, Orille ja Frankille, kaikki olivat välittömästi messissä. Homestayn isäntäväki järkkäsi meille oman veneen kuskeineen, jolla ensin kierreltiin saaristoa aamupäivä ja iltapäivällä vene pudotti meidät yhdelle saarista ja kertoi tulevansa huomenna takaisin puolen päivän aikoihin. Mukana meillä oli riippumatot ja makuupussit, pressuja sadesuojiksi, tulentekovälineet, vähän riisiä ja lihaa grillailtavaksi. Rantauduttuamme laitettiin riippumatot asemiin, mutta pressuja ei saatu sadesuojiksi järkevällä tavalla aseteltua, joten ei auttanut kuin toivoa ettei sataisi. Ennen pimeän tuloa kasattiin myös läjä puita rannalle nuotioksi, jonka äärellä loppuilta vierähtikin grillaillessa ja keskustellessa. Nukuttuakin sain oikein hyvin taivasalla riippumatossani, mutta aamulla sain kuulla, että muiden yö ei ollut sujunut yhtä mallikaasti, sillä kaikki muut olivat saaneet ilmeisesti jostain syömästämme vatsataudin ja olivat rampanneet koko yön oksentamassa. Venekyyti tuli puoleltapäivin hakemaan kuten oltiin sovittukin ja autiosaariseikkailu oli ohi. Pienestä pahoinvoinnista huolimatta autiosaariyö oli kaikkien mielestä yksi Filippiinien reissun siisteimpiä juttuja!

Good times!

Good times!

Auringonlaskua autiosaarelta

Auringonlaskua autiosaarelta

Vuorilla on hyvä olla!

Filippiineille iskenyt taifuuni vaikutti Sagadaan vain parin päivän mittaisena sateena, jonka lakattua jatkettiin Jackin, Orin ja Frankin kanssa matkaa Banaueen, jonka turismi rakentuu pitkälti lähistöllä sijaitsevien riisiterassien varaan, joita mekin sinne olimme menossa katsomaan. Lähtöaamuna laiskuus vei voiton Sagadassa ja valuttiin bussiasemalle puoliltapäivin, vaikka tarkoitus oli lähteä aikaisin liikkeelle. Perillä meille kerrottiin, että bussi Banaueen lähti juuri ja seuraava lähtisi kukonlaulun aikaan seuraavana aamuna. Tovin laiskuuttamme surkuteltuamme koitettiin kysellä lähistöllä pörrääviltä autoilta josko joku kuskeista olisi halukas viemään meitä Banaueen asti, mutta kukaan ei vaikuttanut erityisen halukkaalta. Lopulta päätettiin, että ei auta kuin liftata, ja lähdettiin talsimaan Sagadasta pois päin kohti Banaueen johtavaa tietä pitkin, välillä ohiajavia autoja pysähtymään viittoen. Ei mennyt kauaakaan kun jo istuttiin pickupin lavalla ja huruuteltiin tukka putkella pitkin vuoristoisia teitä. Pickupin kuski jätti meidät 10-15 kilometrin jälkeen tien risteykseen, viittoi meidät jatkamaan Banauen suuntaan ja köristeli itse toiseen.

Sama kaava toistui: ei ehditty kävellä kauaa, ennen kuin taas saatiin kyyti oikeaan suuntaan lava-auton lavalta. Tämä kuskin kanssa päästiin Sagadaa hieman isompaan Bontociin, jossa tankattiin evästä ja jatkettiin matkaa. Kävi ilmi, että Bontocista Banaueen oli sille päivää vielä yksi bussi menossa. Päätettiin mennä helpoimman kautta ja hypätä perille asti menevään bussiin, vaikka liftausseikkailusta kovasti nautittiinkin.

PB101271

Jos penkit loppuu kesken niin katolle mahtuu aina!

Jos penkit loppuu kesken niin katolle mahtuu aina!

Perillä Banauessa oltiin pimeän jo tultua. Oli rasittavaa rampata katuja ylös ja alas rinkat selässä etsien majataloa joka täyttäisi kaikkien kriteerit sekä budjetien että fasiliteettien suhteen, mutta lopulta sellainenkin löytyi. Tarkoitus ei ollut viipyä tonteilla kuin pari päivää, joten heti seuraavan päivän aamuna suunnattiin kohti maailmankuuluja riisiterasseja, joita varten tänne oltiin tultukin. Komeimmat riisiterassit sijaitsivat Batad-nimisessä kylässä, jonne päästäkseen täytyy ensin ajella mopotaksilla kyydissä viitisen kilometriä, jonka jälkeen tie käy niin jyrkäksi ettei auta kuin jalkautua, kävellä jyrkkää tietä ylös ja jälleen alas pientä polkua pitkin Batadin vuoristokylään. Matkassa meni toista tuntia ja perille päästyämme t-paidoistamme olisi saanut kerättyä purkillisen hiestä kuivunutta suolaa, mutta maisemat olivat ehdottomasti patikoinnin arvoisia. Eteemme avautuneet 2000 vuotta vanhat riisiterassit olivat sanoinkuvaamattoman kaunis näky ja nämä samaiset terassit olivat vieläkin käytössä. Ori totesi osuvasti terasseista: ”Must be the most beautiful way of farming.”

Itse Batadin kyläkin oli mitä ihastuttavin. Moottoriajoneuvoja Batadissa ei ole yhtään, koska kylään ei ajokelpoisia teitä pitkin pääse, ja vaikka pääsisikin, niillä ei itse kylässä voisi liikkua mihinkään, koska kylän ”tiet” olivat maastoa myötäileviä kivisiä portaikoita, joita pitkin kylässä liikuttiin paikasta toiseen. Viihdyttiin Batadissa pari tuntia ruokaillen, keskustellen ja maisemista nauttien, jonka jälkeen oli aika herätellä reisilihakset ja kiivetä taas jyrkkää polkua ylös, toista tietä alas ja ottaa mopotaksi takaisin Banaueen.

Tämä antanee paremman käsityksen riisiterasseista

Tämä antanee paremman käsityksen riisiterasseista

Matkalla kohti Botodia. Frank valitsi maisemapaikan riksan katolta!

Matkalla kohti Botodia. Frank valitsi maisemapaikan riksan katolta!

Vuorilla oltiin vietetty jo viikon päivät ja oli aika vaihtaa maisemaa ja päätettiin suunnata viimein kohti biitsiä, sillä niitähän me kaikki oltiin tänne asti tultu katsomaan. Valittiin määränpääksi San Juan-niminen mesta, joka on tunnettu lähinnä hyvistä surffimainingeistaan. Pysyttiin suunnitelmassa ja Banauesta lähdettiin seuraavana päivänä, ensiksi minibussin katolla matkaten Bontociin, josta jatkettiin Baguioon hieman järeämmällä bussilla, jonka katolle meitä ei enää päästetty. Perille Baguioon päästyämme päätettiin jäädä sinne yhdeksi yöksi ettei San Juaniin saapuminen venyisi ihan pikkutunneille asti. Sen sijaan Baguiossa illanvietto kaupungin erinomaisia ja vähemmän erinomaisima baareja kierrellen venyi pikkutunneille. Enpä ollutkaan laulanut karaokea aikoihin…

PB111278

Filippiiniläinen paikallisbussi, jeepney

Filippiiniläinen paikallisbussi, jeepney

Ensivaikutelmat Filippiineistä

Filippiinien pääkaupungin eli Manilan lentokentän olin lukenut olevan surkeimmasta päästä kansainvälisiä lentokenttiä paremmuusjärjestykseen laitettaessa, joten olin varautunut pahimpaan. Maahantulomuodollisuuksissa tai missään muussakaan ei ollut kuitenkaan valitettavaa ja kenttä oli muutenkin suht moderni ja siisti. Manilan lentokentän kritiikki perustuukin lähinnä siihen että kentän 4 eri terminaalia sijaitsevat vartin ajomatkan päässä toisistaan, mutta omaa päätäni tällä ei tarvinnut vaivata koska ei ollut jatkolentoa mihinkään. Kentältä ei kunnollista julkisen liikenteen tarjoamaa yhteyttä kaupunkiin kuitenkaan ole, joten turvauduin taksiin jotka eivät onneksi täällä päin kalliita ole.

Manilassa ei ole varsinaista keskustaa ollenkaan, koska kaupunki on muovautunut lähekkäin olleiden pienempien kaupunkien laajentuessa ja lopulta kasvaessa yhteen muodostaen käsittämättömän kokoisen metropolin, jonka suurkaupunkialueelle on ahtautunut liki 12 miljoonaa asukasta. Manila onkin maailman tiheiten asutuin kaupunki, joka takaa järjettömän saastemäärän ja sen että liikenne on jatkuvasti jumissa. Katukuvaltaan Manila on myös suht likainen ja kerjäläisiä että kodittomiakin on paljon. Näistä syistä monet eivät Manilassa kovinkaan kauaa viihdy ja suuntaavat nopeasti kohti maan nimekkäämpiä vetonauloja. Itse kuitenkin viihdyin Manilassa yllättävän hyvin. Kaupungissa on läsnä eläväinen meininki ja pääsääntöisesti ihmiset ovat iloisia. Manilassa myös riittää kierreltäväksi todella tykkejä baareja ja live-musiikkiklubeja, joissa illan vietto saattaa lähteä helposti käsistä muutaman Red Horse-oluen rohkaisemana.

Manilassa majoituin Pink Manila-nimiseen hostelliin, jonka olin bongannut netistä erinomaisine arvosteluineen. Hostelli oli rakennettu vanhan kerrostalon korkeimpaan kolmeen kerrokseen, jonka katolla vierähti useampi ilta uusia tuttavuuksia solmien ja reissutarinoita vaihdellen unohtamatta komeita näkymiä öiseen kaupungin valomerimaisemaan pilvenpiirtäjineen. Samaisessa hostellissa tutustuin myös englantilaiseen Jackiin, israelilaiseen Oriin ja kanadalaiseen Frankiin. Yhteisissä illanvietoissa oli käynyt ilmi että kaikki neljä oltiin suunniteltu menevämme Manilasta pohjois-Filippiinien vuoristokyliä ja riisiterasseja tsekkailemaan, joten päätettiin jatkaa matkaa Manilasta pohjoiseen porukalla!

PB021253

Manilan katukuvaa

Manilan katukuvaa

Näkymät Pink Manilan katolta!

Näkymät Pink Manilan katolta!

Seuraavana päivänä käytiin tuumasta toimeen ja illalla otettiin yöbussi kohti Baguion kaupunkia. Yön sain nukuttua melko nihkeästi koska bussin ilmastointi oli väännetty väkivaltaisen rajuille leveleille ja Baguiossa, joka sijaitsee 1500 metrin korkeudessa, tilanne ei helpottunut ollenkaan viielän vuori-ilman takia. Baguiosta hypättiin suoraan seuraavaan bussin, joka oli matkalla varsinaiseen määrän päähän, Sagadaan, joka on pieni kylä vuoristoisessa miljöössä ja tunnettu letkeästä meiningistään ja komeista luolistaan. Bussikyyti Baguiosta Sagadaan oli yhtä pään pyörittelyä käsittämättömän komeiden maisemien lipuessa ohi bussin molemmilla puolin. Yhtä komeita maisemia en ollut vähään aikaan nähnyt, enkä viiden tunnin matkan aikana malttanut juuri nukkua vaikka väsyttikin. Perillä bussista ulos astuttuamme tajuttiin heti että nyt ollaan letkeillä mestoilla. Sagadan kylä oli käytännössä rakennettu vain kahden mutkikkaan ja mäkiä myötäilevän tien varteen, joten liikenteestäkään ei meteliä haitaksi asti aiheutunut. Löydettiin suht pikaisesti majatalo varustettuna kotoisella puisella sisustuksella ja parvekkeella, josta näkyi koko kylä. Tarkoituksena oli vähän kierrellä ja vertailla majataloja, mutta kahden minuutin pikapalaverin jälkeen tultiin siihen tulokseen että tuskin tätä parempaa tultaisiin sopuhintaan löytämään joten käytiin heti taloksi. Majoittauduttiin kahteen huoneeseen, minä Frankin kanssa ja Ori ja Jack viereiseen. Ensimmäinen päivä meni lepäilyn merkeissä, ja niin meni pitkälti toinenkin, paitsi sen verran aktivoiduttiin että iltapäivällä käytiin hieman käveleskelemässä ja orientoitumassa Sagadan kylään. Ennen mökille paluuta Frank ja Ori saivat idean käydä ostamassa läjän vihanneksia, jotka Frank grillaili meille illalliseksi nuotiossa folioon käärittynä. Kaupasta oli tarttunut myös mukaan epäilyttävän halpa väkijuomapullo, josta suomalaisen järkkymättömällä ammattitaidolla tein huomattavasti miellyttävemmän makuista sekoittamalla mukaan pari pussia Fisherman’s Friendejä. Fisushotit olivat välitön hitti retkiseurueemme keskuudessa!

Seuraavana päivänä suunnattiin pienelle omatoimiekskursiolle tsekkaamaan lähellä sijaitsevat vesiputoukset. Mukaan porukkaan tarttui myös suomalaiset Jenna ja Teemu, jotka edellisiltana oltiin tavattu nuotiolla iltaa istuskellessamme. Jenna ja Teemu olivat viettäneet jo reilun vuoden päivät Aasiaa kierrellen ja Australiassa töitä tehden. Vesiputouksille sai kävellä liki tunnin matkan, mutta matkahan kului rattoisasti eilisiltana kesken jääneitä keskusteluja jatkaen ja maisemia ihastellen. Perille päästyämme meille ilmoitettiin että mukaan on pakko ottaa opas, jota ilman vesiputouksille ei ole asiaa. Ei auttanut kuin nöyrtyä ja ottaa opas mukaan, joka meidät johdatti loppumatkan vesiputoukselle asti. Itse putous oli paljon hienompi mitä olin osannut odottaa. Tovi hengailtiin, räpsittiin valokuvia ja vastentahtoisesti jouduin suomalaisen sisuni osoittamaan pulahtamalla vesiputouksen alla sijaitsevaan jääkylmään altaaseen. Takaisin päin palatessa ilta oli jo pimenemässä ja Sagadaan palattiin autolla.

Seuraavana päivänä edellispäivän aktiviteeteistä innostuneena päätettiin käydä tsekkaamassa massiiviset luolat, jotka ovat yksi Sagadan kovimpia vetonauloja. Tällekkin reissulle tarvittiin opas jos toinenkin, mutta tällä kertaa ihan syystäkin. Luolissa eteneminen oli todella vaikeaa: kiivettiin ylös ja alas köysien varassa ja välillä mentiin läpi pienistä koloista, joista ei olisi reppu selässä mahtunut. Luolan pohjalta löytyi myös uimakelpoinen lammikko, jonne oli tietenkin pakko pulahtaa vaikka ensin aluksi ideaa olinkin vastustanut. Koko reissu kesti kolme-neljä tuntia ja oli kaikenkaikkiaan mahtava kokemus. Koskaan ennen en ollut vastaavaa nähnyt, joten ihmeteltävää riiti ja niistä vauhdista ja vaarallisista tilanteista puhumattakaan.

Illalla Jack luki uutisista että Filippiinejä lähestyy taifuuni, joka on arvioitu isommaksi koskaan rantautuneeksi myrskyksi, muttei kuitenkaan jaksettu huolestua koska arveltiin olevamme turvassa vuorilla. Taifuuni vaikutti vuorilel siten että seuraavat pari päivää satoi lähes taukoamatta vettä, joten paljoa ei voitu oikein touhuilla mitä nyt yhtenä iltana kylän ainoaan baarin juostiin iltaa istumaan. Uutisista luettiin karmeat uutiset ja kiiteltiin onneamme ettei suunnattu Manilasta etelään, jonne jossain vaiheessa oli tarkoitus lähteä.

PB101270 PB061262 PB061263 PB061265

THE vesiputous

THE vesiputous

Miljoonakaupungista toiseen – Kuala Lumpur ja Singapore

Ihan kättelyssä pahoittelut siitä, että blogi on vähän lomaillut, enkä ole ilmoittanut. Postaan joka toinen päivä uudet tarinat, joten todennäköisesti helmikuun alusta blogi on nykyhetkessä! Nämä matkamuistelmat sijoittuvat maaliskuun alkuun

 

 

 

Jo ennen reissuun lähtöä olin alitajuisesti asettanut Kaakkois-Aasialle korkeimmat odotukset heti Tyynenmeren saarivaltioiden jälkeen. Ensimmäisiä kertoja Madventuresin tuotantokausia läpi kolutessani, juuri Kaakkois-Aasian maisemat saivat päättämään, että reissuun on päästävä. Se miksi juuri Kuala Lumpur valikoitui ensimmäisten Aasian kokemusteni näyttämöksi johtui kuitenkin täysin budjettisyistä, sillä sinne satuin halvimmat lentoliput puuduttavan metsästyksen tuloksena löytämään.

Liki 9 tunnin lennon uuvuttamana savuin Kuala Lumpuriin myöhään iltapäivällä ja luonnollisesti ensimmäiseksi halusin löytää itselleni 5,7 miljoonan ihmisen kaupungista edullisen tukikohdan, josta Aasiaan orientoitumiseni voisin aloittaa. Sen verran tiesin että Chinatownissa on paljon halpoja majataloja, joten päätin suunnata sinne, vaikka laiskuuspäissäni en ollutkaan reittiä etukäteen jaksanut selvittää. Hyppäsin lentokentältä bussiin määränpäänäni Kuala Lumpurin paikallisliikenteen risteysasema KL Sentral, jonka oletin sijaitsevan kaupungin keskustassa. Perille päästyäni tajusin kuitenkin etten tiedä ollenkaan missä asema kartalla sijaitsee, saatikka sitten miten Chinatowniin pääsee ja apua kysyessäni sain epämääräisiä ja toisistaan täysin poikkeavia vastauksia. Luovutin hieman väsyneenä hyvinkin nopeasti, hakeuduin lähimmälle taksitolpalle ja aloin valmistautua henkisesti kuskin kanssa käytävään aneemisen, mutta osittain pakolliseen ”where are you from, how long in Kuala Lumpur, do you have a wife”-keskusteluun.

Chinatowniin päästyäni näky vastasi aika paljon sitä mitä olin osannutkin odottaa: katuruokakojuja, rihkamakauppiaita sekä neonvalomainoksia ravintoloista ja majataloista, joten Chinatown ei nimestään tai huomattavasta kiinalaisväestöstä huolimatta olekaan autenttinen kiinalaislähiö vaan siitä on vuosien saatossa muovautunut pienimuotoinen turistirysä. Majatalojen valinnanvarassa ei ollut puutetta, joten katto järjestyi pään päälle mutkitta. Saman tien kun olin saanut rinkkani huoneeni nurkkaan, suunnistin lähimmälle takeaway-kojulle, josta hymyssä suin poistin kauan odottamani aasialaismätöt, pistelin ne vieläkin iloisempana poskeeni ja palasin rättiväsyneenä takaisin majatalolle nukkumaan.

Kuala Lumpurissa vietin yhteensä kolme päivää kierrellen kaupungin eri nähtävyyksiä ja toki paljon aikaa kului myös ihan vain päämäärättä harhailuunkin. Kaupungissa on mukava sekoitus vanhaa kolonialistista arkkitehtuuria, sekä supermoderneja pilvenpiirtäjiä, joten ihmeteltävää kyllä riittää. Monesti huomasin tappavani vain aikaa odottaen seuraavaa ruokailua, sillä voisin väittää että ruoan suhteen Kuala Lumpur on varmaan maailman paras kaupunki. Malesian ruokakulttuuri koostuu malaijien, kiinalaisten ja intialaisten resepteistä, ja nämäkin ovat monesti sekoittuneet keskenään muodostaen todella monipuolisen safkakirjon ja Kuala Lumpurin tunnetuimmalla katukeittiökadulla, Jalan Alorilla, voisi ruokailla vuoden päivät eikä tarvitsisi kahdesti samaa sapuskaa suuhunsa laittaa.

Shoppailijalle ei KL:ssä tule tylsää!

Shoppailijalle ei KL:ssä tule tylsää!

PA281136

Petronas-tornit pönöttää

Petronas-tornit pönöttää

Kolonialistista katukuvaa Kuala Lumpuria

Kolonialistista katukuvaa Kuala Lumpurissa

Kuala Lumpurista matka jatkui Kaakkois-Aasian bisnespääkaupunkiin, omaksi kaupunkivaltioksi itsenäistyneeseen Singaporeen. Matkaa Kuala Lumpurista Singaporeen kertyy noin 350 kilometriä, mutta malesialaisilla upouusilla nojatuolein varustetuilla busseilla matka taittui hyvin viihtyisästi ilman turhaa sähläystä.

Singapore on vauras valtio, ja kaupunkina se on hyvin erilainen kuin Kuala Lumpur tai muut Aasian kaupungit. Singaporessa vallitsee hieman länsimaalaistunut tunnelma: kadut pidetään putipuhtaina, pilvenpiirtäjät komeilevat moderniudellaan ja liikenne on rauhallista. Vaikka Singaporessa selvää Aasian meininkiä (etenkin ruokakulttuurissa) kuitenkin on, ei lievältä disorientoitumiselta voi kuitenkaan välttyä.

Singapore muistetaan monesti ankarasta lainsäädännöstään ja erilaisista kielloista. Aika moni on varmaan kuullut mainittavan Singaporen purukumin myynnin kieltävästä laista tai kuullut huhuja metrovaunuista, joissa on kieltokylttejä enemmän kuin ikkunoita. Purukumilain paikkansapitävyyteen en ota kantaa, koska en asiaa jaksanut selvittää, mutta huhuja siitä että Singaporessa olisi kaikki kyltein kielletty voi painaa villaisella. Vaikka Aasian mittapuulla näitä erilaisia kieltoja Singaporessa paljon onkin, omasta mielestäni ihmisten elämää rajoittavia kieltokylttejä löytyy huomattavan paljon enemmän esimerkiksi Amerikan Yhdysvalloista. Mutta vaikka Singaporessa vessan reunoille kuseminen lompakkoa muutamalla satasella saattaakin kuihduttaa, ei näiden kieltokylttien kannata antaa sen suuremmin elämää häiritä.

Singaporessa vietin vain yhden kokonaisen päivän kaupunkia kierrellen. Olin kaupungissa vain kaksi yötä sillä sinne olin tullut vain ohikulkumatkalle, koska halusin välttämättä käydä Singaporen lentokentällä, joka on monta kertaa nimitetty maailman parhaimmaksi. Tämän takia ostin lennot Filippiineille Kuala Lumpurin sijaan Singaporesta, ja tarkemmin kaupunkiin tutustuisin hieman ennen joulua Filippiineiltä palatessani.

Mutta siitä lentokentästä. Olihan se aika hieno. Aika harvalla lentokentällä olen kuullut olevan esimerkiksi liukumäkiä, elokuvateattereita, pleikkareita ja puutarhoja, jotka Singaporen kentältä löytyivät ilmaiseksi välilaskuja ja lentokenttäbostailua helpottamaan… Tästä on hyvä jatkaa kirkkain mielin kohti Filippiinein saaria!

PS: Oikeasti en löytänyt Singaporesta kuin yhden kyltin joissa sakoilla uhkailtiin pöntön reunoille lorauttelevia.

Singaporen skylinea

Singaporen skylinea

PA301186 PA311207 PA311218

Down Under

Nuku’alofan kyläkaupan kokoinen lentokenttä jäi taakse lentokoneen kiitäessä Tyynenmeren yllä kohti Australiaa, tosin ensin oli 3 tunnin välilasku lusittavana Aucklandissa Uudessa-Seelannissa. Aucklandin välilasku sujui kuitenkin joutuisasti lentokentän myymälöissä samoillen ja ilmaisella nettiyhteydellä aikaa tappaen.

Koneen laskeuduttua Sydneyyn, Australiaan oli jälleen edessä pitkät jonottelut maahantuloviranomaisten ja tullivirkailijoiden tenttailuihin, ja vaikka yleensä näistä olenkin selvinnyt ilman sen kummempia selkkauksia, tällä kertaa Tongalta muistoksi ostamani pieni puinen patsas herätti tullivirkailijoiden mielenkiinnon. Australiaan tultaessa ollaan melko skeptisiä maahantulijoiden mahdollisesti mukana tuomista ruoista, kasveista, puutavaroista tai mistä tahansa jonka mukana jotain ekosysteemiä horjuttavaa saattaisi maahan kantautua. Hetken aikaa patsasta kumihanskoin kopeloituaan virkailijat totesivat sen kuitenkin kelvolliseksi Australian maaperälle ja toivottivat minut tervetulleeksi maahan.

Myytit Australian tyyriistä hintatasosta realisoituivat lähes heti mennessäni ostamaan junalippua lentokentältä Sydneyyn keskustaan: ”That’ll be 16 dollars, mate.” Vaikka olinkin jo yrittänyt henkisesti valmistautua siihen että rahaa täällä varmasti tulisi palamaan, tuntui kuitenkin aika kurjalta maksaa 11 euroa 10 minuutin junamatkasta. Tosiasia on kuitenkin se että Australiassa voi matkailla myös suhteellisen edullisestikin. Esimerkiksi dormisänky hostellissa kustantaa usein alle 20 euroa ja keittiö omien sapuskojen kokkailuun on vakiovarustuksena monessa hostellissa. Julkinen liikenne on usein iso menoerä, joten monet tyytyvät liftaamaan tai etsimään kimppakyytejä netistä. Australiassa on myös helppo ostaa ja rekisteröidä oma auto, jolla voi vapaasti kruisailla ympäri valtavaa mannerta ja auton takapenkkihän käy mainiosti myös majoituksesta. Majoituskustannuksiahan voi myös leikata couchsurffailemalla aina silloin tällöin. Itse olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä Sydneystä löytyi suomalaisia perhetuttuja, joiden luokse sain majoittua viideksi päivää, jotka Sydneyssä vietin.

Kaupunkina Sydney on mielestäni hyvinkin viihtyisä, vaikkei arkkitehtuuriltaan New Yorkin tai Chicagon tasolle ylläkkään. Kadut ovat suht siistejä ja julkinen liikenne pelittää hyvin. Viisi päivä riitti melko hyvin pakollisten nähtävyyksien kuten Harbour Bridgen ja Sydneyn oopperatalon tsekkaamiseen ja muuten vain kaupungilla päämäärättä samoiluun. Sain myös jonkinlaisen käsityksen Sydneyn yöelämästä kun käytiin inttikaverini Larin kanssa pienellä baarikierroksella Sydneyn Newtownissa. Lari päätti tyttöystävänsä Annan kanssa lähteä hyvissä ajoin Suomen talvea karkuun Australiaan työviisumi takataskussa. Sumplittiin tietysti aikataulut yhteen ja vietettiinkin porukalla oikein rattoisa ilta olutlasien äärellä reissutarinoita vaihdellen.

Sydneyn katukuvaa

Sydneyn katukuvaa

Kyllä, minunkin piti ottaa kuva oopperatalosta

Kyllä, minunkin piti ottaa kuva oopperatalosta

PA161046

Sydneyn Town Hall

Sydneyn Town Hall

Darling Harbour

Darling Harbour

Bondi Beach

Bondi Beach

Sydneyn skylinea yöllä Darling Harbourista

Sydneyn skylinea yöllä Darling Harbourista

Vaikka Syndeyn lähistöllä olisi varmasti riittänyt tekemistä vielä useammaksi päiväksi, päätin kuitenkin lentää 4 päiväksi Brisbaneen, joka sijaitsee Queenslandin osavaltiossa reilun tunnin lentomatkan päässä Sydneystä pohjoiseen. Itse Brisbanen kaupunki oli melko pettymys. Vaikka kaupungissa muutama oikein miellyttävä puisto onkin, ei kaupungissa ole juurikaan tekemistä ja rumine rakennuksineen on Brisbanea vaikea viihtyisäksikään sanoa. Silti jostain syystä backpackerien määrä on Brisbanessa käsittämätön. Bussiasemalla saattaa olla yhtä paljon reppureissaajaia kuin australialaisia ja kaupungissa onkin backpacker lauman tarpeita palvelemassa valtavia hostelleja, jotka majoittavat parhaimmillaan pari sataa vierasta.

Koska Brisbanessa en juurikaan viihtynyt, otin bussin läheiseen Caloundran pikkukaupunkiin, joka sijaitsee Brisbanesta pohjoiseen. Caloundra on ilmapiiriltään huomattavasti viihtyisämpi. Meren rannalla sijaitsevassa kaupungissa asuu vain reilut 20 tuhatta ihmistä, joten väenpaljous tai suurkaupungin hektisyys ei ole Caloundrassa lungia meininkiä haittaamassa. Caloundrassa vietin vain pari päivää rannalla loikoillen, jonka jälkeen oli aika suunnata takaisin kohti Brisbanea, josta jatkoin lentäen kohti Sydneytä. Illalla Sydneyssä treffattiin vielä Larin kanssa kevyen kaljoittelun merkeissä ja aamulla suuntasin taas kohti lentokenttää, tosin tällä kertaa boarding passissa luki Kuala Lumpur.

Australian kokemukseni jäivät melko pintapuolisiksi, koska ei ollut juurikaan varaa viettää aikaa maassa kymmentä päivää pidempää, mutta koska manner nyt sattui reitin varrella olemaan niin tulipahan ainakin piipahdettua. Eniten harmittaa ettei juurikaan tullut nähtyä Australian luontoa, mutta ainahan sitä kerkeää myöhemminkin. Jos tänne vielä joskus päädyn reissailemaan, hankin oman auton, jolla kiertelen ympäri rannikkoa omaan rauhalliseen tahtiin. Valitettavasti tämän reissun budjetti ei moiseen sijoitukseen joustanut, mutta kuten mainittu, ainahan sitä kerkeää! Mutta nyt nokka kohti Aasiaa!

PA211075

Brisbane

Brisbane