Arkistot vuoden mukaan: 2013

Down Under

Nuku’alofan kyläkaupan kokoinen lentokenttä jäi taakse lentokoneen kiitäessä Tyynenmeren yllä kohti Australiaa, tosin ensin oli 3 tunnin välilasku lusittavana Aucklandissa Uudessa-Seelannissa. Aucklandin välilasku sujui kuitenkin joutuisasti lentokentän myymälöissä samoillen ja ilmaisella nettiyhteydellä aikaa tappaen.

Koneen laskeuduttua Sydneyyn, Australiaan oli jälleen edessä pitkät jonottelut maahantuloviranomaisten ja tullivirkailijoiden tenttailuihin, ja vaikka yleensä näistä olenkin selvinnyt ilman sen kummempia selkkauksia, tällä kertaa Tongalta muistoksi ostamani pieni puinen patsas herätti tullivirkailijoiden mielenkiinnon. Australiaan tultaessa ollaan melko skeptisiä maahantulijoiden mahdollisesti mukana tuomista ruoista, kasveista, puutavaroista tai mistä tahansa jonka mukana jotain ekosysteemiä horjuttavaa saattaisi maahan kantautua. Hetken aikaa patsasta kumihanskoin kopeloituaan virkailijat totesivat sen kuitenkin kelvolliseksi Australian maaperälle ja toivottivat minut tervetulleeksi maahan.

Myytit Australian tyyriistä hintatasosta realisoituivat lähes heti mennessäni ostamaan junalippua lentokentältä Sydneyyn keskustaan: ”That’ll be 16 dollars, mate.” Vaikka olinkin jo yrittänyt henkisesti valmistautua siihen että rahaa täällä varmasti tulisi palamaan, tuntui kuitenkin aika kurjalta maksaa 11 euroa 10 minuutin junamatkasta. Tosiasia on kuitenkin se että Australiassa voi matkailla myös suhteellisen edullisestikin. Esimerkiksi dormisänky hostellissa kustantaa usein alle 20 euroa ja keittiö omien sapuskojen kokkailuun on vakiovarustuksena monessa hostellissa. Julkinen liikenne on usein iso menoerä, joten monet tyytyvät liftaamaan tai etsimään kimppakyytejä netistä. Australiassa on myös helppo ostaa ja rekisteröidä oma auto, jolla voi vapaasti kruisailla ympäri valtavaa mannerta ja auton takapenkkihän käy mainiosti myös majoituksesta. Majoituskustannuksiahan voi myös leikata couchsurffailemalla aina silloin tällöin. Itse olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä Sydneystä löytyi suomalaisia perhetuttuja, joiden luokse sain majoittua viideksi päivää, jotka Sydneyssä vietin.

Kaupunkina Sydney on mielestäni hyvinkin viihtyisä, vaikkei arkkitehtuuriltaan New Yorkin tai Chicagon tasolle ylläkkään. Kadut ovat suht siistejä ja julkinen liikenne pelittää hyvin. Viisi päivä riitti melko hyvin pakollisten nähtävyyksien kuten Harbour Bridgen ja Sydneyn oopperatalon tsekkaamiseen ja muuten vain kaupungilla päämäärättä samoiluun. Sain myös jonkinlaisen käsityksen Sydneyn yöelämästä kun käytiin inttikaverini Larin kanssa pienellä baarikierroksella Sydneyn Newtownissa. Lari päätti tyttöystävänsä Annan kanssa lähteä hyvissä ajoin Suomen talvea karkuun Australiaan työviisumi takataskussa. Sumplittiin tietysti aikataulut yhteen ja vietettiinkin porukalla oikein rattoisa ilta olutlasien äärellä reissutarinoita vaihdellen.

Sydneyn katukuvaa

Sydneyn katukuvaa

Kyllä, minunkin piti ottaa kuva oopperatalosta

Kyllä, minunkin piti ottaa kuva oopperatalosta

PA161046

Sydneyn Town Hall

Sydneyn Town Hall

Darling Harbour

Darling Harbour

Bondi Beach

Bondi Beach

Sydneyn skylinea yöllä Darling Harbourista

Sydneyn skylinea yöllä Darling Harbourista

Vaikka Syndeyn lähistöllä olisi varmasti riittänyt tekemistä vielä useammaksi päiväksi, päätin kuitenkin lentää 4 päiväksi Brisbaneen, joka sijaitsee Queenslandin osavaltiossa reilun tunnin lentomatkan päässä Sydneystä pohjoiseen. Itse Brisbanen kaupunki oli melko pettymys. Vaikka kaupungissa muutama oikein miellyttävä puisto onkin, ei kaupungissa ole juurikaan tekemistä ja rumine rakennuksineen on Brisbanea vaikea viihtyisäksikään sanoa. Silti jostain syystä backpackerien määrä on Brisbanessa käsittämätön. Bussiasemalla saattaa olla yhtä paljon reppureissaajaia kuin australialaisia ja kaupungissa onkin backpacker lauman tarpeita palvelemassa valtavia hostelleja, jotka majoittavat parhaimmillaan pari sataa vierasta.

Koska Brisbanessa en juurikaan viihtynyt, otin bussin läheiseen Caloundran pikkukaupunkiin, joka sijaitsee Brisbanesta pohjoiseen. Caloundra on ilmapiiriltään huomattavasti viihtyisämpi. Meren rannalla sijaitsevassa kaupungissa asuu vain reilut 20 tuhatta ihmistä, joten väenpaljous tai suurkaupungin hektisyys ei ole Caloundrassa lungia meininkiä haittaamassa. Caloundrassa vietin vain pari päivää rannalla loikoillen, jonka jälkeen oli aika suunnata takaisin kohti Brisbanea, josta jatkoin lentäen kohti Sydneytä. Illalla Sydneyssä treffattiin vielä Larin kanssa kevyen kaljoittelun merkeissä ja aamulla suuntasin taas kohti lentokenttää, tosin tällä kertaa boarding passissa luki Kuala Lumpur.

Australian kokemukseni jäivät melko pintapuolisiksi, koska ei ollut juurikaan varaa viettää aikaa maassa kymmentä päivää pidempää, mutta koska manner nyt sattui reitin varrella olemaan niin tulipahan ainakin piipahdettua. Eniten harmittaa ettei juurikaan tullut nähtyä Australian luontoa, mutta ainahan sitä kerkeää myöhemminkin. Jos tänne vielä joskus päädyn reissailemaan, hankin oman auton, jolla kiertelen ympäri rannikkoa omaan rauhalliseen tahtiin. Valitettavasti tämän reissun budjetti ei moiseen sijoitukseen joustanut, mutta kuten mainittu, ainahan sitä kerkeää! Mutta nyt nokka kohti Aasiaa!

PA211075

Brisbane

Brisbane

Patikointia ja pyöräilyä Tongalla

Laiva Ha’apain saariryhmältä takaisin Tongatapun pääsaarelle lähti Pangain satamasta perjantaiaamuna, 2 päivää alkuperäisestä aikataulusta poiketen. Laiva oli jälleen tupaten täynnä ihmisiä ja koko päivän kestävän matkan ajan sain kököttää laivan ulkokäytävällä, koska sisälle ei kunnolla mahtunut. Ulkona matkustaminen oli lopulta paljon miellyttävämpää, kun sai hengitellä raikasta meri-ilmaa ja katsella paratiisisaarten hiljaa jäävän taakse laivan lipuessa hitaasti, mutta melko varmasti kohti Tongatapua. Merenkäyntikin oli tällä kertaa huomattavasti iisimpää kuin Ha’apaille mentäessä, joten ympäriinsä oksentelevista kanssamatkustajistakaan ei tarvinnut huolehtia.

Tarkoituksenani oli suunnata suoraan Tongatapulta sen vieressä sijaitsevalle pienemmälle ‘Euan saarelle, mutta kuten arvata saattoi, laiva oli jälleen myöhässä ja perillä Tongatapun satamassa oltiin vasta myöhään illalla. Ei auttanut kuin ottaa taksi majatalolle, ja jatkaa matkaa kohti ‘Euaa vasta seuraavana aamuna.

‘Euan saari sijaitsee Tongatapun saaresta vain parinkymmenen kilometrin päässä, mutta pienestä välimatkasta huolimatta, ovat saaret hyvinkin erinlaisia. Siinä missä Tongatapu on maastoltaan hyvin tasainen, on ‘Eua täynnä mäkiä, kukkuloita ja kallioita. Saaren luonto onkin usein pääsyynä siihen miksi turistit ‘Eualle päätyvät ja saari tarjoaakin karuine maastonmuotoineen ja vehreine sadenmetsineen mitä loistavimmat patikointimahdollisuudet, jotka itsenikin olivat saarelle houkutelleet.

Tongatapulta ‘Eualle oli tosiaan lyhyt matka, joten tällä kertaa ei lauttamatkaan tarvinnut kuluttaa paria tuntia kauempaa. Lautalla tutustuin kahteen italialaiseen reissaajaan, jotka olivat myös suuntaamassa ‘Eualle jalkamatkailemaan, joten päätettiin lyödä muutamaksi päiväksi hynttyyt yhteen ja majoituttiin kolmen hengen huoneeseen samaan majataloon. Parin päivän ajan kierreltiin porukalla ‘Euan pohjois-osia, jonka jälkeen suuntasin vielä muutamaksi päiväksi toiseen guesthouseen saaren eteläiselle puolelle, jossa päivät kuluivat pitkälti samoillen läheisessä luonnonpuistossa, jossa riitti sademetsää ihmeteltäväksi.

Vajaan viikon ‘Eualla aktiivilomailtuani suuntasin vielä muutamaksi päiväksi Tongatapun pääsaarelle, ja jotta tämäkin saari tulisi edes jotenkuten nähdyksi, päätin vuokrata päiväksi polkupyörän ja munamankeloida pitkin saarta. Varsinaisia nähtävyyksiä saarella ei oikeastaan ole, mutta ihmeteltävää kyllä riitti saaren rannikon jylhissä kalliomaisemissa, sekä pienissä tongalaisissa kylissä joissa jokainen vastaantulija tervehtii iloisesti hymyillen.

Tongan seikkailut ovat nyt ohi ja seuraavana etappina onkin Australia. Tongalta päälimmäisenä mieleen jäi maailman upeimmat paratiisisaaret, sekä tietysti niiden asukkaat. Ihmiset ovat iloisia ja huolehtivat toisistaan huolimatta siitä tunteeko toista vai ei. Tongalla ei myöskään tarvitse huolehtia siitä että jäisi jonkin ongelman kanssa yksin, sillä tongalaiset ovat aina valmiita auttamaan. Tänne täytyy vielä palata!

Biitsiä 'Eualla

Biitsiä ‘Eualla

Sinkholes in 'Eua

Sinkholes in ‘Eua

Komeita maisemia!

Komeita maisemia!

PA091004 PA091010

On Tongatapullakin komeita rantoja!

On Tongatapullakin komeita rantoja!

PA121029

Madventuresin jalanjäljissä Tongalla

Lento Fijiltä suoraan Tongalle ei kestänyt kuin reippaan tunnin, joten siirtyminen Tyynenmeren saarivaltiosta toiseen kävi hyvinkin vaivatta. Fijin tavoin Tongakin koostuu useammasta saaresta, jotka jaetaan kolmeen saariryhmään: Tongatapu, Ha’apai ja Vava’u, jotka sijaitsevat noin 150 kilometrin päässä toisistaan. Fiji Airwaysin koneen laskeuduttua Tongatapun pikkuruiselle lentokentälle pääkaupunki Nuku’alofan lieppeille oli tosi hämmentävää huomata, ettei lentokentällä turisteja näkynyt juuri missään. Koneessakin oli mun lisäksi vain 3 ulkomaalaista, kun taas Fijillä turisteja tuntui olevan kaikkialla.

Ensimmäiset Tongan päiväni vietin Tongatapun saarella, jossa matkaajalle ei hirveän paljon mielenkiintoista tekemistä löydy, ja biitsitkin ovat suht vähissä. Laivan kohti varsinaista määränpäätäni, Ha’apain saariryhmää, oli määrä lähtä kuitenkin vasta seuraavana arkipäivänä, joten vaihtoehdot olivat suht vähissä ja lauantaista maanantaihin piti tappaa aikaa Nuku’alofaa kierrellen, juoksevia asioita hoidellen ja Ha’apaille lähtöä valmistellen.

Ha’apai on Tongan saariryhmistä keskimmäisin, ja lähes kaikki siihen kuuluvat saaret ovat pieniä, valkoisen hiekkarannan ympäröimiä korallisaaria palmuineen ja trooppisine kasveineen. Täydellinen paratiisi siis! Ha’apaille pääsee Nuku’alofasta joko lentäen vajaassa tunnissa tai meriteitse yön yli kestävällä laivamatkalla. Lentoja on joka päivä maanantaista lauantaihin, mutta laiva liikennöi saariryhmien väliä vain kerran viikossa. Valitsin tietysti laivan, koska se oli huomattavasti edullisempi vaihtoehto ja samalla pääsisi ihastelemaan monia matkan varrella sijaitsevia paratiisisaaria. Laivamatka ei kuitenkaan ollut se kaikista miellyttävin tapa matkustaa, ja pian laivan liikahdettua matkaan tajusin miksi suurin osa turisteista liikkuu saariryhmältä toiselle lentäen. Aallot heittelehtivät laivaa ylös, alas ja puolelta toiselle ja eipä aikaakaan kun merisairaat tongalaiset oksentelivat pitkin laivan käytäviä. Kuvottavasta hajusta ja kuorsaavista kanssamatkaajista huolimatta sain nukuttua pari-kolme tuntia ja aamun sarastaessa siirryin ulos laivan kannelle kauniita trooppisia saaria tuijottelemaan. Samalla näin myös pari delfiiniä!

Ansiokkaasti 9 tuntia aikataulusta myöhässä oltiin vihdoin perillä Ha’apain pääsaarella Lifukalla, ja ensitöikseni selvitin tieni saariryhmän ainoaan ravintolaan, josta sain järjestettyä venekyydin läheiselle Uolevan saarelle. Itse asiassa Uolevan saari oli syy siihen miksi olin Tongalle tullut, sillä saari on sama jolla Madventures-kaksikko vieraili sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella kymmenisen vuotta sitten ja koska Madventures-sarjan innoittamana maailmalle alunperin lähdinkin, oli pieni pyhiinvaellus Uolevalle paikallaan. Saarella ei asu majatalojen omistajien lisäksi ketään, on vain kilometrejä pitkä hiekkaranta, palmuja sekä ympärillä tietysti koralliriutta tuhansine kaloineen. Tekemistä saarella ei siis loikoilun ja snorklailun lisäksi juurikaan ole, mutta nyt ei tarvinnut ollakkaan. Oma pikku rantamökkini sijaitsi ihan veden tuntumassa ja kämpän etukatoksen alla sijaitsevasta riippumatosta oli upeat näkymät ehkäpä maailman upeimmalle hiekkarannalle ja suurin osa ajasta kuluikin riippumatossa loikoillen ja biitsillä hengaillen. Ruoat väsäsin saarella itse ja surkeista kokin taidoistani johtuen ruokavalio rajoittui nuudeleihin, tonnikalaan, kookokseen ja muihin trooppisiin hedelmiin. Viimeisenä päivänä käytiin kuitenkin paikallisten ukkojen kanssa kalalla ja illalla saatiin maistella juuripyydettyä fisua suoraan Tyynestämerestä. Saarella oli tarkoitus viettää 8 päivää, mutta laiva joka oli lähdössä takaisin kohti Nuku’alofaa oli tapansa mukaan myöhässä, tällä kertaa 2 päivää, ja olin iloinen saadessani viettää saarella kokonaiset 10 päivää. Pienen moottoriveneen lipuessa hiljaa kohti Lifukaa ja Uolevan jäädessä taakse, olin vakuuttunut siitä että olin löytänyt maailman kauneimman saaren.

 

Ha'apain saaria

Ha’apain saaria

Uolevan biitsiä!

Uolevan biitsiä!

P9250947

Uoleva

Uoleva

P9300962

Kannatti säästää!

Kannatti säästää!

Rantamajat Uolevalla

Rantamajat Uolevalla

PA030980

Bula Fiji!

Los Angelesissa hyppäsin Fiji Airwaysin valtavaan, kaksikerroksiseen 747-lentokoneeseen, jonka oli määrä lentää halki Tyynenmeren suoraan Fijille. Ihmettelin lentolippua, jonka mukaan lento lähtee 29.8. mutta laskeutuu 31.8. kaksi päivää myöhemmin. SLos Angelesissa hyppäsin Fiji Airwaysin valtavaan, kaksikerroksiseen 747-lentokoneeseen, jonka oli määrä lentää halki Tyynenmeren suoraan Fijille. Ihmettelin lentolippua, jonka mukaan lento lähtee 29.8. mutta laskeutuu 31.8. kaksi päivää myöhemmin. Syy tähän on se, että 11 tunnin lennon aikana ylitetään kansainvälinen päivämääräraja, jonka kohdalla kelloa siirretään reippaat parikymmentä tuntia eteenpäin länteen päin lennettäessä.

Fiji koostuu kahdesta isommasta saaresta, jotka ovat Viti Levu ja Vanua Levu. Näiden lisäksi isompien saarten lähistöllä on toista sataa pienempää saarta, jotka takaavat sen etteivät rannat lopu kesken. Koneeni laskeutui Fijin pääsaarelle Viti Levulle, ja sen kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Nadiin, jonne lähes kaikki kansainväliset lennot saapuvat. Täältäkin olin järkännyt couchsurfausta, koska halusin nähdä hieman paikallista arkea ja Nadin lentokentällä mua olikin vastassa fijiläiset Makelesi ja Bex, joiden luona asuin 2 yötä paikallisessa naapurustossa. Oli hieman outo palata kolmannen maailman kaoottisuuteen liki kuukauden jenkeissä pyörittyäni, mutta olin myös tosi iloinen, sillä jostain syystä kehitysmaissa on aina hieman lungimpi ja rennompi meininki. Erilaiset kieltokyltit loistavat poissaolollaan ja tuntemattomat ihmiset jälleen hymyilevät ja moikkailevat kaduilla.

Makelesin ja Bexin asunto on tyypillinen fijiläinen koti. Hieman kulahtanut keittiö, makuuhuone ja paikallisena erikoisuutena sitting room eli vapaasti käännettynä ”istuskeluhuone” jollainen löytyy jokaisesta fijiläisestä kodista. Istuskeluhuoneessa ei ole mitään muuta kuin kaislamatto ja televisio, ja kuten voi jo päätellä, siellä istutaan ja hengaillaan. Vähän niin kuin fijiläinen versio olohuoneesta. Myös ruokailu tapahtuu istuskeluhuoneessa, tosin pöydän sijasta kaislamatolle levitetään liina, johon ruoat asetellaan ja liinan ympärillä istutaan ja syödään lattialla, ja usein ruokailuvälineinä toimii omat sormet. Istuskeluhuone on keskeinen paikka etenkin sunnuntaisin, jolloin koko maa käytännössä pysähtyy. Kaikki on kiinni eikä kaduilla ole ketään. Sunnuntaisin fijiläiset ovat kotona perheittensä kanssa, käyvät kirkossa, syövät, loikoilevat ja tuijottavat telkkaria istuskeluhuoneessa.

Viikonlopun fijiläisessä perheessä vietettyäni oli aika suunnata kiertelemään pienempiä, Yasawan saariryhmään kuuluvia saaria pääsaaren Viti Levun edustalla. Yasawan saariryhmään kuuluu parikymmentä pientä tulivuoriperäistä saarta, jotka ovat maisemiltaan toinen toistaan komeampia. Saarilla on myös aktiivinen reppumatkaaja-skene, ja suurin osa tänne päätyvistä reissaajista on maailmanympärimatkalla, ja varmaan 80% on joko briteistä tai saksasta.

Vaikka Fijillä onkin paljon turisteja, Yasawa on suhteellisen rauhallinen saariryhmä, sillä joka saarella on yleensä vain 1 tai 2 majapaikkaa, joissa yöpyminen kustantaa 35-45e sisältäen aamiaisen, buffetlounaan ja buffetillallisen. Ensimmäisenä suuntasin saariryhmän pohjois-osiin, Matacawalevun saarelle noin 4-5 tunnin laivamatkan päässä Nadista. Hymy kohosi korviin asti kun virittelin Meksikosta ostamaani riippumattoa rannalla sijaitsevien palmupuiden väliin tietoisena siitä, ettei tarvitse tehdä yhtään mitään. Viikon päivät kuluivat sutjakkaasti Matacawalevulla riippumatossa loikoillen, musiikkia kuunnellen, kirjoja lukien ja muiden reissarien kanssa matkatarinoita vaihdellen. Lounaat ja illalliset syötiin aina porukalla fijiläisen kitara-ukulele duon melodisoidessa ja satunnaisin illoin istuskeltiin biitsillä nuotion äärellä Fiji Bitter-kaljaa lipittäen.

Matacawalevulta suuntasin saariryhmää eteläänpäin Wayalailain saarelle, joka on huomattavasti Matacawalevua vuoristoisempi, mutta vaikka maisemat hieman vaihtuivatkin, pysyi päiväohjelmani liki samanlaisena. Suurimman osan päivästä tapasin hengailla biitsillä ja iltaisin kiivettiin Wayalailain huipulle tsekkailemaan yksiä komeimpia todistamiani maisemia auringon laskiessa Tyyneenvaltamereen. Iltaisin ihasteltiin eteläisen pallonpuoliskon uskomattoman komeaa tähtitaivasta terassilla ja yhtenä iltana päästiin myös seuraamaan fijiläisten järjestämää polynesialaista tanssishowta!

Kuten edelliselläkin saarella, Wayalailailla viikon hengailtuani oli aika vaihtaa maisemaa. Hyppäsin jälleen botskiin, tällä kertaa suuntana Mana niminen saari, joka kuuluu Mamanucan saariryhmään, Yasawan eteläpuolella. Manalla turisteja oli taas vähän enempi ja resortteja ja hostellejakin oli varmaan 5, mutta en antanut asian haitata. Manallakin biitsi oli komea, kookokset maukkaita ja seura oli hyvää. Ainoana miinuksena järjetön määrä bedbugeja dormissa! Heräsin keskellä yötä ja koko vartalo oli täynnä bedbugin puremia, joten päätin kaivaa riippumattoni rinkan syövereistä, virittää sen dormin ulkopuolelle kahden puun väliin ja viettää yöni riippumatossa tähtitaivaan alla. Eikä ollut ollenkaan huono ratkaisu! Sen verran piti Manallakin aktivoitua että käytiin hostellin järjestämällä reissulla läheisellä asumattomalla Monuriki-saarella. Monuriki on tunnettu siitä että Tom Hanksin tähdittämä Cast Away-leffa on kuvattu siellä ja tämähän olikin oikeastaan päälimmäisin syy miksi saarella halusin käydä.

Manalta suuntasin vielä Nadiin yhdeksi yöksi Makelesin ja Bexin luokse, ja seuraavana päivänä Bex heitti mut lentokentälle. Next destination Tonga!yy tähän on se, että 11 tunnin lennon aikana ylitetään kansainvälinen päivämääräraja, jonka kohdalla kelloa siirretään reippaat parikymmentä tuntia eteenpäin länteen päin lennettäessä.

Fiji koostuu kahdesta isommasta saaresta, jotka ovat Viti Levu ja Vanua Levu. Näiden lisäksi isompien saarten lähistöllä on toista sataa pienempää saarta, jotka takaavat sen etteivät rannat lopu kesken. Koneeni laskeutui Fijin pääsaarelle Viti Levulle, ja sen kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Nadiin, jonne lähes kaikki kansainväliset lennot saapuvat. Täältäkin olin järkännyt couchsurfausta, koska halusin nähdä hieman paikallista arkea ja Nadin lentokentällä mua olikin vastassa fijiläiset Makelesi ja Bex, joiden luona asuin 2 yötä paikallisessa naapurustossa. Oli hieman outo palata kolmannen maailman kaoottisuuteen liki kuukauden jenkeissä pyörittyäni, mutta olin myös tosi iloinen, sillä jostain syystä kehitysmaissa on aina hieman lungimpi ja rennompi meininki. Erilaiset kieltokyltit loistavat poissaolollaan ja tuntemattomat ihmiset jälleen hymyilevät ja moikkailevat kaduilla.

Makelesin ja Bexin asunto on tyypillinen fijiläinen koti. Hieman kulahtanut keittiö, makuuhuone ja paikallisena erikoisuutena sitting room eli vapaasti käännettynä ”istuskeluhuone” jollainen löytyy jokaisesta fijiläisestä kodista. Istuskeluhuoneessa ei ole mitään muuta kuin kaislamatto ja televisio, ja kuten voi jo päätellä, siellä istutaan ja hengaillaan. Vähän niin kuin fijiläinen versio olohuoneesta. Myös ruokailu tapahtuu istuskeluhuoneessa, tosin pöydän sijasta kaislamatolle levitetään liina, johon ruoat asetellaan ja liinan ympärillä istutaan ja syödään lattialla, ja usein ruokailuvälineinä toimii omat sormet. Istuskeluhuone on keskeinen paikka etenkin sunnuntaisin, jolloin koko maa käytännössä pysähtyy. Kaikki on kiinni eikä kaduilla ole ketään. Sunnuntaisin fijiläiset ovat kotona perheittensä kanssa, käyvät kirkossa, syövät, loikoilevat ja tuijottavat telkkaria istuskeluhuoneessa.

Viikonlopun fijiläisessä perheessä vietettyäni oli aika suunnata kiertelemään pienempiä, Yasawan saariryhmään kuuluvia saaria pääsaaren Viti Levun edustalla. Yasawan saariryhmään kuuluu parikymmentä pientä tulivuoriperäistä saarta, jotka ovat maisemiltaan toinen toistaan komeampia. Saarilla on myös aktiivinen reppumatkaaja-skene, ja suurin osa tänne päätyvistä reissaajista on maailmanympärimatkalla, ja varmaan 80% on joko briteistä tai saksasta.

Vaikka Fijillä onkin paljon turisteja, Yasawa on suhteellisen rauhallinen saariryhmä, sillä joka saarella on yleensä vain 1 tai 2 majapaikkaa, joissa yöpyminen kustantaa 35-45e sisältäen aamiaisen, buffetlounaan ja buffetillallisen. Ensimmäisenä suuntasin saariryhmän pohjois-osiin, Matacawalevun saarelle noin 4-5 tunnin laivamatkan päässä Nadista. Hymy kohosi korviin asti kun virittelin Meksikosta ostamaani riippumattoa rannalla sijaitsevien palmupuiden väliin tietoisena siitä, ettei tarvitse tehdä yhtään mitään. Viikon päivät kuluivat sutjakkaasti Matacawalevulla riippumatossa loikoillen, musiikkia kuunnellen, kirjoja lukien ja muiden reissarien kanssa matkatarinoita vaihdellen. Lounaat ja illalliset syötiin aina porukalla fijiläisen kitara-ukulele duon melodisoidessa ja satunnaisin illoin istuskeltiin biitsillä nuotion äärellä Fiji Bitter-kaljaa lipittäen.

Matacawalevulta suuntasin saariryhmää eteläänpäin Wayalailain saarelle, joka on huomattavasti Matacawalevua vuoristoisempi, mutta vaikka maisemat hieman vaihtuivatkin, pysyi päiväohjelmani liki samanlaisena. Suurimman osan päivästä tapasin hengailla biitsillä ja iltaisin kiivettiin Wayalailain huipulle tsekkailemaan yksiä komeimpia todistamiani maisemia auringon laskiessa Tyyneenvaltamereen. Iltaisin ihasteltiin eteläisen pallonpuoliskon uskomattoman komeaa tähtitaivasta terassilla ja yhtenä iltana päästiin myös seuraamaan fijiläisten järjestämää polynesialaista tanssishowta!

Kuten edelliselläkin saarella, Wayalailailla viikon hengailtuani oli aika vaihtaa maisemaa. Hyppäsin jälleen botskiin, tällä kertaa suuntana Mana niminen saari, joka kuuluu Mamanucan saariryhmään, Yasawan eteläpuolella. Manalla turisteja oli taas vähän enempi ja resortteja ja hostellejakin oli varmaan 5, mutta en antanut asian haitata. Manallakin biitsi oli komea, kookokset maukkaita ja seura oli hyvää. Ainoana miinuksena järjetön määrä bedbugeja dormissa! Heräsin keskellä yötä ja koko vartalo oli täynnä bedbugin puremia, joten päätin kaivaa riippumattoni rinkan syövereistä, virittää sen dormin ulkopuolelle kahden puun väliin ja viettää yöni riippumatossa tähtitaivaan alla. Eikä ollut ollenkaan huono ratkaisu! Sen verran piti Manallakin aktivoitua että käytiin hostellin järjestämällä reissulla läheisellä asumattomalla Monuriki-saarella. Monuriki on tunnettu siitä että Tom Hanksin tähdittämä Cast Away-leffa on kuvattu siellä ja tämähän olikin oikeastaan päälimmäisin syy miksi saarella halusin käydä.

Manalta suuntasin vielä Nadiin yhdeksi yöksi Makelesin ja Bexin luokse, ja seuraavana päivänä Bex heitti mut lentokentälle. Next destination Tonga!

Kava-sessiot

Kava-sessiot

South Sea Island

South Sea Island

Kuvankauniit Yasawa-saaret

Kuvankauniit Yasawa-saaret

Kuatan saari

Kuatan saari

Yasawaa ei oo maisemilla pilattu!

Yasawaa ei oo maisemilla pilattu!

Mana Island

Mana Island

Palmuposeeraus

Palmuposeeraus

Monuriki, joka tunnetaan Cast Away-leffan kuvauspaikkana

Monuriki, joka tunnetaan Cast Away-leffan kuvauspaikkana

Monurikin saari

Monurikin saari

P9190928

Peukalokyytiläisen Kalifornia

San Franciscosta matkan oli määrä jatkua maitse enkelten kaupunkiin, Los Angelesiin kuuluisaa Highway 1:stä pitkin. Highway 1 kiemurtelee pitkin Kalifornian rannikkoa Tyynenmeren rantaa mukaillen ja sitä on kehuttu maisemiltaan yhdeksi Yhdysvaltain komeimmista tienpätkistä, joten se oli ehdottomasti nähtävä. Ongelmana tässä oli kuitenkin se, että koska USA:ssa lähes jokaisella on oma auto, on julkinen liikenne surkeaa. Bussien verkosto ei ole kovinkaan kattava ja junalla liikkuminen on usein kalliimpaa kuin lentäminen. San Franciscosta toki pääsee Los Angelesiin bussilla, mutta bussit kulkevat huomattavasti nopeampia, mutta tylsempiä eikä lähellekään yhtä maisemarikkaita Interstate-moottoriteitä pitkin. Tämän takia monet USA:n matkaajat vuokraavatkin oman auton, jolla voi omaan rauhalliseen tahtiin kierrellä pitkin mannerta kulkien juuri siellä missä itse haluaa. Yksin matkatessani ei itsellä kuitenkaan oman auton vuokraamiseen ollut varaa, joten ainoa keino nähdä Highway 1 oli liftaaminen.

Alkuun päästäkseni oli otettava paikallisliikennebussi parilla dollarilla pois San Franciscon suurkaupunkialueelta varsinaisen Highway 1:n alkuun, josta ihmiset ovat ajamassa haluamaani suuntaan ja josta kyydin saaminen on huomattavasti helpompaa kuin kaupunkialueelta. Ensimmäistä kyytiä venailin arviolta puoli tuntia, kunnes minut poimii pickup-truckillaan kyytiin vanhempi amerikkalaisherrasmies. Tämän herran kyydissä pääsen vain noin 10 mailin matkan miehen kotikylään, jossa hän jättää mut kyydistä pienen Chevron-huoltoaseman edustalle. Ostan huoltsikalta vettä ja suolapähkinöitä matkaeväiksi ja palaan tienvarteen, jossa ei tällä kertaa tarvitse odotella varttia kauempaa, kun saan jo kyydin eteenpäin. Edellisen herrasmiehen tavoin, ei tämäkään iloinen kaveri ollut menossa kymmentä mailia kauemmas, mutta eteenpäin kuitenkin! Matkalla kaveri kertoo tarinoita kuinka itsekin aikoinaan liftaili ympäri Yhdysvaltoja ja kertoi vinkkejä minkälaiset paikat ovat hyviä saada kyyti. Hän jättää mut kyydistä paikkaan, jonka kertoo olleen yksi hänen omia vakioliftauspaikkojaan back in the day. Tältä paikalta löydän myös sattumalta jonkun liftaajakolleegan jättämän pahvilaatikon kannen, jossa lukee ”Santa Cruz”. Koska tiesin, etten tule missään tapauksessa sille päivää Los Angelesiin asti ehtimään, päätin ottaa pahvilaatikon kannen hyödyksi, suunnata kohti Santa Cruzia, yöpyä siellä ja jatkaa kohti etelää seuraavana aamuna.

Santa Cruz-pahvikyltin kanssa seisoskelen tien varressa noin puolisen tuntia, kunnes ränsistynyt lava-auto hidastaa vauhtiaan, pysähtyy ja ottaa minut kyytiin. Kuskina toiminut hielta haiseva duunariukko, kertoi ettei ihan Santa Cruziin asti ole menossa, mutta voi heittää mut tietä eteenpäin taas sen kymmenisen mailia. ”Fair enough” ajattelen, hyppään kyytiin ja tässä vaiheessa tajuan että jenkeissä liftaamisessa vaikeinta on se, että suurin osa ihmisistä tuntuu kulkevan autoillaan vain lyhyitä matkoja. Onnekseni kuitenkin seuraava minut kyytin ottanut meksikolaismies (joka ei puhunut englantia juuri ollenkaan) oli menossa perille Santa Cruziin asti. Meksikolaisjäbä pudottaa mut kyydistä Santa Cruzin bussiasemalle ja haluaa välttämättä antaa mukaani puoli gallonaa maitoa, paketillisen suklaamuroja ja 20 dollaria. Kiitän miestä hämmästyneenä ja suuntaan kohti hostellia. Illalla käyn vielä kävelyllä Santa Cruzin rantakadulla, mutta ennenpitkää suuntaan takaisin hostellille nukkumaan.

Seuraavana aamuna herään aikaisin ja joudun tekemään Santa Cruzissa samat temput kuin San Franciscosta lähtiessäni, ottamaan paikallisliikennebussin kaueammas kaupungista. Hyppään bussista turvallisen etäisyyden päässä kaupungista, kipittelen rinkkoineni bussipysäkiltä Highway 1:n varteen kyytiä venailemaan ja hämmästyksekseni saan kyydin noin 5 minuutissa. Tällä kertaa kuskina toimii tiuhaan tahtiin röökiä kiskova USA:n laivaston veteraani, jonka kyydissä pääsen Monterreyhyn 15-20 mailin päähän. Monterrey on etelään päin ajettaessa viimeinen kylä tai kaupunki varmaan 150 mailiin, joten siitä ohiajavat ovat hyvällä todennäköisyydellä menossa pitemmän matkan Highway 1:n maisemareittiä pitkin. Jenkkiveteraani jättää mut kaupungin laitamille tien poskeen, jossa odottelen seuraavaa kyytiä suhteellisen kauan, noin puolitoista tuntia. Lopulta kuitenkin italialaispariskunta nappaa mut kyytiin ja kaksikon mukana pääsin noin 30 mailia eteenpäin tienvarrella sijaitsevan luonnonpuiston edustalle, jossa kauaa ei kuitenkaan tarvinnut venailla ennenkuin sain jälleen kyydin. Mukaansa mut nappas tällä kertaa israelilainen elämäntapareissaaja, joka oli ostanu Kanadasta auton ja oli huristellu sillä ympäri Kanadaa ja USA:aa vuoden päivät, nukkuen suurimman osan öistään ”The Minivanin” takapenkillä. Israelilaisjäbä oli myös San Franciscosta poiminut mukaansa yhden austraalialaisen reissaajan ja yhden belgialaisen kaverin, joten matka jatkui neljän hengen porukassa, mukavissa meiningeissä pitkin mielettömän kaunista Highway 1:sta aina seuraavaan määränpäähäni, Santa Mariaan.

Näkymiä Highway 1:lla

Näkymiä Highway 1:lla

Viimeinen liftaus-spottini, josta sain kyydin Santa Mariaan asti

Viimeinen liftaus-spottini, josta sain kyydin Santa Mariaan asti

Vaikka porukka oli menossa sille päivää Los Angelesiin asti, jäin itse matkan varrelle Santa Mariaan, koska olin etukäteen järjestänyt sieltä majoitusta itselleni couchsurfingin kautta. CouchSurfing.org on yhteisö internetissä, jossa avoimesti uusiin tuttavuuksiin suhtautuvat ihmiset tarjoavat ilmaista majoitusta kotonaan eri puolin maailmaa ja vaikka tuntemattomien ihmisten luona yöpyminen saattaa kuulostaa hurjalta, ei se kuitenkaan maalaisjärkeä käyttämällä ole sen vaarallisempaa kuin hostellin dormissa nukkuminenkaan, sillä couchsurfingin nettisivun kautta pääset selailemaan eri isäntien profiileja kuvineen ja palautteineen eri couchsurfereilta, ja voit päättää kenen luona haluat yöpyä. Toki isännänkin on ensin netissä hyväksyttävä sinut vieraakseen. Couchsurfing pohjautuu ihmisten avoimuuteen ja se on loistava tapa tavata uusia ihmisiä ja päästä tutustumaan paremmin kunkin maan kulttuuriin. Couchsurfing-kokemukseni Santa Mariassa Ben-nimisen australialaisjäbän kanssa oli ensimmäiseni, eikä varmasti viimeiseni, sillä Benin kanssa poristessa ja hengaillessa tajusin, että couchsurfingissä on kyse enemmän uusista kokemuksista kuin ilmaisesta majoituksesta.

Seuraavana aamuna herättiin aikaisin. Ben lähti yliopiston penkille ja minä suunnistin kohti highwayn vartta kyytiä venailemaan. Lopulta 2,5 tuntia tuloksetta venailtuani luovutin, ja koska Highway 1:n maisemaosuus oli jo takanapäin, päätin ottaa bussin Los Angelesiin jenkkien hintatasolla edulliseen 9 dollarin sopuhintaan. Kaiken kaikkiaan liftausseikkailusta jäi hyvä maku, sillä siten tapaa todella mielenkiintoisia ihmisiä. Kaliforniassa liftaaminen on kohtalaisen helppoa, mutta kyydin saamisen hankaluus toki vaihtelee alueittain. Tuurilla on tietenkin merkityksensä, mutta onnistumiseen vaikuttaa paljon myös liftauspaikka, jonka tulee olla sellainen, josta ihmisten on helppo sinut nähdä ja sellainen, johon voi helposti pysähtyä ottamaan liftarin kyytiin. Monet kuitenkin ajattelevat liftauksen tai liftarin kyytiin ottamisen vaarallisena, olettaen että heti tulee ryöstetyksi tai vastaavaa ja itsekin näin monen ohiajaneen tuijottavan minua kauhistellen. Tosiasiassa kuitenkin 99% ihmisistä on ihan tavallisia kunnon kansalaisia, joilla moiset pahat aikeet eivät käy mielessäkään.

Los Angelesissa oli aikaa vain kaksi päivää ja sieltäkin olin järkännyt couchsurffausta. Bussi huristeli miljoonakaupungin 12-kaistaisia moottoriteitä pitkin keskustaan, josta couchsurfing-hostini Connorin tekstaamien ohjeiden avulla selvitin tieni Connorin kämpälle läntiseen Los Angelesiin. Olin perillä suht myöhään, joten ei tehty muuta ku haettiin hampurilaiset ehkäpä maailman parhaimmasta hampurilaisketjusta, In-N-Outista. Mun lento oli seuraavana päivänä 29.8. vasta puolenyön aikoihin, joten mun toisena päivänä LA:ssa Connor vei mut suurkaupungin kiertoajelulle. Käytiin tsekkaamassa tottakai Hollywood, jossa kuuluisan kyltin bongaamisen lisäksi pyörittiin Hollywood Boulevard kadun Walk of Famella, jonka katukivet muodostuvat pääosin tähden muotoisista laatoista, joista jokaiseen on kirjoitettu jonkun leffatähden nimi. Samalla käytiin myös tsekkaamassa Dolby Theatre, jossa Oscar-gaala järjestetään vuosittain. Hollywoodista huristeltiin kohti läheisillä kukkuloilla sijaitsevaa Griffith Observatorya, jossa ihasteltiin Los Angelesin skylinea ja sen silminkantamattomiin jatkuvaa suurkaupunkimaisemaa. Viimeisenä käytiin katsastamassa skeittipuistostaan tunnettu Venice Beach, jonka jälkeen olikin jo aika hakea mun rinkka Connorin kämpältä ja suunnata kohti Los Angelesin lentokenttää. Couchsurfing tarjosi jälleen mahtavan kokemuksen, mutta nyt on aika jättää Amerikan Yhdysvallat taakse ja suunnata kohti Fijiä! Edessä 11 tuntia lentokoneessa Tyynenmeren yllä.

sk8!

sk8!

Los Angelesin skylinea Griffith Observatorylta

Los Angelesin skylinea Griffith Observatorylta

Hollywood!

Hollywood!

P8290766

Hollywood Boulevard

Hollywood Boulevard

Amerikan arkea Wisconsinissa ja Kaliforniassa

Chicagon jälkeen seuraava määränpää oli Wisconsinin osavaltion puolella sijaitseva Milwaukee. Inka, Karim, Janne, Juho ja Pasi olivat menossa Wisconsinin läpi Minneapolisiin, joten pääsin näppärästi road trip-porukan ”Penny”:ksi nimetyn Dodgen kyydissä suht lyhyen 80 kilometrin etapin Chicagosta Milwaukeen. Olin 2 vuotta sitten Milwaukeessa osana Lions-klubin nuorisovaihtoa, jolloin asuin 5 viikkoa amerikkalaisessa perheessä ja nyt olin menossa takaisin tapaamaan vaihtoaikaista isäntäperhettäni. Penny huristeli amerikkalaislähiön läpi isäntäperheeni omakotitalon pihaan, jossa sanottiin toisellemme heipat ja tiemme erosivat. Inka, Karim, Janne, Juho ja Pasi jatkoivat matkaa kohti Minneapolisia ja minä jäin Milwaukeen isäntäperheeni luokse.

Perheen isä Terry on insinööri ja äiti Jaci opettaa saksaa. Perhe asuu neljän 5-, 11-, 13- ja 15-vuotiaan lapsen kanssa omakotitalossa erittäin viihtyisässä naapurustossa, joka on kuin suoraan elokuvista. Olin tosi iloinen päästessäni viikoksi asettumaan aloilleni ja tuttuun paikkaan palaaminen on aina vähän niinkuin kotiin olisi tullut. Suunnitelmissa ei ollut mitään ihmeellistä puuhaa, vain amerikkalaisesta arjesta nauttimista. Käytiin perheen tuttavien luona, järjestettiin grilli-iltaa, tehtiin pihatöitä ja sen semmosta.

Amerikan kotini!

Amerikan kotini!

Ennen kuin Milwaukeesta kerkesin lähteä kohti Kaliforniaa, oli vielä eessä reissun toiset treffit suomikavereitten kanssa. Joona (joka on myös mun vanha kaveri taekwon-do ajoilta) oli kaverinsa JP:n kanssa tehny samat temput kuin Inka, Karim, Janne, Juho ja Pasi, ja oli vuokrannu auton east coastilta ja oli ajamassa sillä kohti Los Angelesia. Oltiin sovittu treffit Chicagoon, jonne itse saavuin Milwaukeesta legendaarisen Greyhound-bussifirman kyyditse. Joonaakaan en ollut nähnyt tosi pitkään aikaan, mutta siitä huolimatta juttua riitti ja reissutarinoita oli paljon vaihdettavana. Pyörittiin tovin aikaa Chicagon keskustassa, käytiin tsekkaamassa hämmästyttävän cool jazz-levykauppa ja käytiin porukalla syömässä. Iltapäivästä pojat jatko matkaa suuntana Illinoisin osavaltion pääkaupunki Springfield ja minä palasin amerikan äitini hoiviin Milwaukeen vielä pariksi päiväksi.

Viikko Milwaukeessa kului kuin siivillä ja oma matkani jatkui 21.8 Chicagosta Denveriin, josta 4 tunnin välilaskun lusittuani jatkoin San Franciscoon, jossa majoituin ystäväni Alexin luokse, johon olin tutustunut Afrikan matkallani syksyllä 2011. Golden Gate-sillastaan tunnettu San Francisco on yksi mieleenpainuvimmista kaupungeista joissa muistan käyneeni. Arkkitehtuuri on todella kaunista ja pitkin kaupunkia on ripoteltu paljon viheralueita. San Francisco on myös tunnettu jyrkistä kaduistaan, eikä turhaan, sillä osa niistä on niin jyrkkiä, ettei voi kuin ihmetellä miten niitä edes pääsee autolla ylös.

Suurimman osan ajastani San Franciscossa käytin kuitenkin Alexin kanssa hengailuun kuin itse kaupungilla pyörimiseen, vaikkakin kattavan kierroksen San Franciscon baareista sainkin. Pariin vuoteen ei oltu Alexin kanssa nähty, joten kuulumisia riitti vaihdettavaksi. Ja tietysyi täältäkin löytyi suomituttuja. Tanja, mun kaveri koto-Muhokselta, on töissä au-pairina San Rafaelin kaupungissa toisella puolen Golden Gate siltaa ja kun kaksi muhoslaista päätyy samaan kaupunkiin valtameren toisella puolen on aina treffattava! Vaihdeltiin kuulumisia, fiilisteltiin maisemia Golden Gatella ja käytiin myös tsekkaamassa San Franciscon yöelämää Tanjan au-pair kavereitten kanssa. Samalla reissulla jouduttiin melkein todistamaan paikallisen virkavallan hieman kyseenalaista vallankäyttöä, kun poliisit ampui veitsellä heitä uhanneen kriminaalin baarin viereisellä kadulla. Crazy shit in the nights of SF!

P8220720

Pakollinen poseeraus Golden Gatella

Pakollinen poseeraus Golden Gatella

San Franciscon skylinea

San Franciscon skylinea

Back in the States!

Saavuttiin porukalla Aleksin ja Eliaksen kanssa jälleen Yhdysvaltain maaperälle Fort Lauderdalen lentokentälle, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Miamista pohjoiseen. Mentiin vielä yhdessä maahantulotenttausten läpi, napattiin rinkat liukuhihnalta ja miehekkäiden kädenpuristusten jälkeen tiemme erosivat. Elias ja Aleksi siis suuntasivat kohti Suomea ja mun matka jatkuu tästä eteenpäin yksin, mutta toki matkanvarrelle on sovittuna useampiakin treffejä eri kavereitten kanssa. Honduras-paitaan sonnustautuneena pyörin ympäri Fort Lauderdalen kenttää vailla minkäänlaista käsitystä siitä miten pääsen Miami Beachille, josta olin itselleni varannut hostellin. Lentokenttätyöntekijä opasti mut Miamin lentokentälle menevään junaan, josta taas pääsisin bussilla Miami Beachille. Näin tapahtuikin ja vaikka matkassa kestikin liki 2 tuntia, pääsin lopulta perille ja löysin vielä oikean hostellinkin. Illalla kävin vielä kävelyllä ihastelemassa Miami Beachin neonvaloin koristeltuja katuja.

Liki kaksi kuukautta kehitysmaissa pyörineenä oli todella outo palata organisoituun ja järjestelmälliseen yhteiskuntaan. Bussit kulkevat jälleen ajallaan ja risteyksiä ohjailee kaaosteorian sijaan liikennevalot, mutta vaikka kolmannessa maailmassa paremmin viihdynkin, ei land of the free silti jätä ikinä kylmäksi. Miami Beach on hyvin erilainen kuin aikaisemmin näkemäni jenkkikaupugit New York ja Chicago. Pilvenpiirtäjiä ei juuri ole ja kaupungin katukuvaa pitää otteessaan omaperäinen art deco arkkitehtuuri. Miami Beachin alue on täynnä näitä pastellivärein maalattuja art deco-taloja, jotka varmasti moni on nähnyt Miamiin sijoittuvissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, joista mainittakoon esimerkiksi Miami Vice ja Scarface. Parhaiten art deco-arkkitehtuuri on esillä kuuluisalla Ocean Driven rantabulevardilla, joka varsinkin yöllä on erittäin vaikuttava näky. Kuten nimestäkin on pääteltävissä, Miami Beachin yksi kovimpia vetonauloja on myös kilometrejä pitkä valkoinen hiekkaranta. Huolimatta Miami Beachin upeasta arkkitehtuurista ja kauniista rannasta, loppuu siellä tekeminen yllättävänkin äkkiä, joten sinne varaamani kolme päivää riittivät aivan mainiosti muodostamaan hyvän käsityksen kaupungista.

Miami Beachin hiekkarantaa

Miami Beachin hiekkarantaa

Art Decoa Miami Beachilla

Art decoa Miami Beachilla

Ocean Drive!

Ocean Drive!

Seuraava kohde oli osittain jo entuudestaan tuttu Chicago, USA:n kolmanneksi suurin kaupunki New Yorkin ja Los Angelesin jälkeen. Koska lento Chicagoon lähti aikaisin aamulla, päätin säästää yhden yön majoituskustannukset ja kalliin taksimatkan saapumalla lentokentälle jo edellisenä iltana bussilla. Lentokenttäyöpymisen mukavuus riippuu hyvin pitkälti lentokentästä ja tällä kertaa kävi hyvä tuuri, sillä Fort Lauderdalen kentällä oli erittäin hiljaista ja rauhallista, eikä penkkejäkään oltu tärvelty nukkumakelvottomiksi käsinojilla kuten lentokentillä yleensä on tapana. Kentällä en saanut nukuttua kuin pari tuntia, mutta itse lennolla Chicagoon sain vielä hieman maksettua univelkojani pois. Chicagossa olin tosiaan käynyt 2 vuotta aikaisemmin, jolloin ihastuin kaupunkiin ja nyt sinne oli pakko päästä takaisin. Kadut pidetään hämmästyttävän puhtaina ja sinnetänne on ripoteltu hienoja tilataideteoksia. Arkkitehtuuri muistuttaa hieman New Yorkia, mutta Chicago ei ole lähellekään yhtä ruuhkainen ja hektinen kaupunki kuin New York. Kaduilla voi kävellä törmäilemättä toistuvasti muihin ihmisiin ja voi samalla ihastella gangsterileffoista tuttua urbaania maisemaa. Chicago on ehdottomasti tähän asti kestäneen matkan paras kaupunki!

Chicagoon oli sovittu myös reissun ensimmäiset treffit. Inka, Karim, Janne, Juho ja Pasi on kaikki mun vanhoja kavereita taekwon-do ajoilta, ja porukka oli nyt jo toista kertaa kuukauden mittaisella coast-to-coast road tripillä jenkeissä. Porukka oli vuokrannut New Yorkista 7-paikkaisen ”Penny”:ksi nimetyin Dodgen, jolla oli määrä ajella Yhdysvaltain halki kohti Las Vegasia. Pitkään aikaan ei oltu Suomessakaan nähty, joten oli tosi kiva pitkästä aikaa hengailla porukalla, vaihtaa kuulumisia ja reissutarinoita, sekä yhdessä seikkailla pitkin Chicagon katuja, joihin ei ihan heti kyllästy! Pari päivää Chicagossa vierähti erittäin rattoisasti mukavassa seurassa ja matka jatkuu road trip hengessä piakkoin kohti Milwaukeeta!

P8110683 P8120684 P8130697

Road trip porukkaa!

Road trip porukkaa!

Hei hei Väli-Amerikka!

San Juan del Suriin oli Ometepen saarelta lyhyt matka, joten perille päästiin nopeasti. Tyynenmeren rannalla sijaitseva San Juan del Sur on Nicaraguan suosituin turistikohde upean kallioiden ympäröimän rantansa ja lähistöllä sijaitsevien surffispottien takia. Rannalle on rakennettu paljon ravintoloita ja turistien tarpeita palvelevia liikkeitä kuten matkatoimistoja, surffivuokraamoja ja itseääntoistavia tuliaiskojuja on ripoteltu tiheästi ympäri kaupungin katuja. Kaupunki on surffauksen ohella tunnettu myös aktiivisesta yöelämästä, jonka takia päätettiin majoittautua rannalla sijaitsevaan, hieman kalliimpaan hostelliin kauempana keskustasta, jotta vältyttäis pahimmilta keskustan meteleiltä. Ehdottoman hyvä ratkaisu myös siksi että rannalle pääsi tosi helposti!

Koska San Juan del Surissa on läsnä vahva surffiskene, oli tottakai munkin pakko päästä surffausta kokeilemaan ja Eliaksenkin sain houkuteltua mukaan mainingeille. Surffituntikin saatiin järkättyä helposti hostellin kautta. Heitettiin aloittelijoille sopivat, hieman normaalia surffilautaa isommat ja pidemmät longboardit auton katolle ja suunnattiin noin 10 kilometrin päähän kohti Playa Remanson rantaa, jossa aallot on parempia kuin San Juan del Surin rannalla. Itse surffitunti alkoi kuivaharjoittelulla rannalla jossa harjoiteltiin kuinka makuuasennosta ponnahdetaan laudan päälle seisomaan. Samalla surffikoutsi selitti perusasioita kuten miten laudan päällä seistään ja milloin pitää nousta makuuasennosta seisomaan. Hetken aikaa räpellettyämme päästiin longboardiemme kanssa veteen. Aluksi surffikoutsi työnsi laudalle vauhtia, sanoi millon pitää alkaa melomaan kohti rantaa ja milloin pitää nousta ylös laudalla. Perusidean sisäistämisessä ei mennyt kovinkaan kauaa ja surffitunnin päätteeksi saatiin vielä itseksemme harjoitella aalloilla. Kaiken kaikkiaan tosi mielenkiintoinen ja haastava urheilumuoto, jonka parissa tulen varmasti viettämään enempi aikaa myöhemmin matkallani! Suurin osa ajasta San Juan del Surissa kului kuitenkin vain loikoillessa ja päivää paistatellessa.

Vajaan viikon jälkeen jatkettiin matkaa kohti Costa Ricaa, Väli-Amerikan etapin ja yhteisen matkamme viimeistä kohdetta. San Juan del Surista päästiin bussilla suht helposti rajalle, jossa jälleen täyteltiin maahantulokaavakkeita ja voideltiin pakon edessä byrokratian rattaita vähintäänkin hämärillä maastapoistumismaksuilla. Tarkoitus oli yöpyä jossain puolenvälin tienoilla matkalla Nicaraguan rajalta pääkaupunki San Joséen, mutta rajalla selvisi että päästään perille asti San Joséen yhdellä bussilla ja vieläpä sopuhintaan. Costa Rica on huomattavasti vauraampi valtio kuin pohjoinen naapurinsa Nicaragua, joten tiet ja bussit ovat hyvässä kunnossa. Toki maan vauraus näkyy myös maan hintatasossa. Siinä missä Nicaraguassa maksettiin 4 euroa/yö hostellissa, maksaa vastaava hostelli yli 10 euroa yöltä Costa Ricassa.

Saavuttiin San Joséen myöhään illalla liikenneruuhkan takia, mutta päästiinpä ainakin perille! Takana yli 6500 kilometriä lukuisissa eri busseissa 6 eri maassa ja lopulta oltiin perillä. 2 kuukautta on nyt triona matkustettu Aleksin ja Eliaksen kanssa ja kaikki on mennyt hyvin, vaikka Väli-Amerikkaa pidetäänkin vaarallisena paikkana matkustaa. Muutenkin Väli-Amerikasta jäi mieleen erittäin positiivinen kuva: ihmiset ovat ystävällisiä ja luonto on sanoinkuvailemattoman kaunista kaikkine viidakkoineen, tulivuorineen ja rantoineen. Jos jotain huonoa täytyy keksiä niin ruoka. Meksikossa ruoka on loistavaa, mutta eteläisissä Väli-Amerikan maissa (Guatemala, Honduras, Nicaragua) paikalliset ateriat koostuvat hyvin pitkälti pavuista ja riisistä. Mainittakoon vielä sen verran että seuraavan kerran kun edes suunnittelen matkaavani latinalaiseen Amerikkaan, opettelen espanjaa paremmin. Osittain se on välttämättömyys täällä matkatessa, sillä englannin kielitaito päättyy välittömästi USA:n ja Meksikon rajalla, mutta suhteellisen hyvin tultiin kuitenkin porukalla toimeen Tarzan-tason espanjallamme ja Aleksin fraasikirjalla.

Yhteinen taipaleemme Aleksin ja Eliaksen kanssa päättyy San Joséen, josta lennetään vielä samalla lennolla Floridaan. Sieltä pojat lentää kohti New Yorkin ja Münchenin kautta Helsinkiin ja minä jään ihmettelemään Miami Beachin neonvaloin valaistuja öisiä katuja.

San Juan del Surin ranta

San Juan del Surin ranta

P8030649

San José, Costa Rica

San José, Costa Rica

San José

San José

Tulivuoriseikkailuja Nicaraguassa!

Ensimmäinen yöpymispaikka Nicaraguassa oli rajasta etelään kuljettaessa heti seuraava isompi kaupunki, Estelí. Tarkoitus oli päästä yhdessä päivässä Tegucigalpasta Leonin kaupunkiin Nicaraguan puolelle, mutta laiskuus voitti eikä jaksettu taaskaan herätä tarpeeksi aikaisin. Estelíin perille päästyämme ilta alkoi jo hämärtää ja käveltiin bussiasemalta keskustaan. Ensimmäiseen keskustassa sijaitsevaan hostelliin asteltuamme saimme yllätykseksemme kuulla että kaikki sängyt on varattu ja meidät viitottiin seuraavaan hostelliin korttelin päähän, mutta tässäkin majatalossa oli sama tilanne. Reissua oli takana varmaan jo 6 viikkoa ja tämä oli ensimmäinen kerta kun meidät käännytettiin majatalosta sen ollessa täynnä. Oli todella outoa että näin pääsi käymään kahdessa peräkkäisessä paikassa ja vieläpä tällaisessa läpikulkukaupungissa. Kolmannenkin hostellin ollessa täynnä ei voitu enää uskoa tilannetta todeksi, mutta ei auttanut kuin jatkaa etsintää ja lopulta neljännessä löytämässämme hostellissa oli kuin olikin tilaa.

Aamulla matka jatkui chicken bussilla kohti Leonia, jonne jäätiin muutamaksi yöksi. Päälimmäisin syy miksi Leoniin halusin, oli kaupungin tunnetuin adrenaliiniaktiviteetti, volcano boarding eli vapaasti kännettynä tulivuoripulkkamäki! Kaupungista noin 20 kilometrin päässä oleva Cerro Negro on reilut 700 metriä korkea, nuori ja aktiivinen tulivuori. Se on purkautunut viimeksi vuonna 1999 ja on edelleen kokonaan vulkaanisen soran peitossa. Koska Cerro Negro on minun tietooni ainoa paikka, jossa volcano boardailua voi harrastaa, oli sitä pakko nyt siis kokeilla. Tulivuoren päälle ei laskettelukeskusten standardein oltu tietysti mitään hissejä rakennettu, joten huipulle piti itse kiivetä pulkat selässä, jossa kesti noin 45 minuuttia. Maisemat Cerro Negron päältä olivat käsittämättömän kauniit ja osa kiipeää tulivuorelle yksinomaan niiden takia. Huipulla vedettiin polvi- ja kyynärpääsuojat ja räikeän väriset suojapuvut niskaan, suojattiin silmät yläasteen kemian tunneilta tutuilla suojalaseilla, jonka jälkeen oltiin valmiita laskemaan alas. Vaihtoehtoina oli puinen pulkka, jonka kyytiin istuttiin, sekä lumilautaa muistuttava lauta, jolla pääsi alas seisten. Pakko myöntää että tässä kohtaa hieman nössöilin ja valitsin pulkan. Halutessaan tulivuoren mustaa rinnettä pääsee pulkalla alas jopa 80 kilometrin tuntivauhtia, mutta kyyti on jaloilla välillä jarruttamalla huomattavasti inhimillisempää. Joka tapauksessa kyytin on huimaa ja matka alas kestää alle minuutin. Paremman käsityksen volcano boardingista saa esimerkiksi tästä videosta http://www.youtube.com/watch?v=gzJalxDf3DU

Seuraava kohde oli Nicaragua-järvellä sijaitseva Isla de Ometepen saari, joka on muodostunut kahdesta järvestä nousevasta tulivuoresta. Saaren kaunis luonto ja tulivuoret houkuttelevat saarelle suhteellisen paljon turisteja ja se onkin yksi Nicaraguan must-see kohteista. Leonista päästiin näppärästi Rivasin kaupunkiin, josta oli tunnin lauttamatka saarelle. Lauttasatamasta otettiin jälleen chicken bus saaren suurimpaan asutuskeskukseen, Altagraciaan, josta bussikuski vakuuttii meidän saavan toisen bussin saaren kaakkois-osiin, jonne oltiin suuntaamassa. Perille päästyämme huomattiin että meitä oli kusetettu ja jouduttiin ottamaan överihinnoiteltu taksi kohteeseen. Majoituttiin järven rannalle mukavaan pieneen hostelliin, jossa oli tarkoitus viettää koko viikko, mutta parin yön jälkeen päätettiin kuitenkin vaihtaa halvempaan, tulivuoren juurella sijaitsevaan vaihtoehtoon. Päivät kuluivat leppoisasti kirjoja lukiessa, korttipelejä pelatessa ja loikoillessa hostellin näköalatorneissa, joiden tarjoamiin maisemiin ei ikinä kyllästy. Ja toki kun saari on tulivuoristaan tunnettu, piti niistä toinen käydä myös valloittamassa! Valittiin kiipeilykohteeksi saaren tulivuorista pienempi ja ei-aktiivinen Volcan Maderas, koska oppaat olivat sinne halvempia. Herättiin aikaisin aamulla, treffattiin oppaan kanssa ja lähdettin kiipeämään kohti huippua. Alhaalta katsottuna Maderas ei näyttänyt kovinkaan jyrkältä ja luultiin että ylös asti pääsee ongelmitta, mutta ei mennyt kauaakaan kun huomattiin olevamme hieman väärässä. Nousu oli yllättävän raskas ja hiki virtasi jatkuvasti. Taukoja piti pitää useampia ja vesi uhkasi loppua kesken, mutta tulivuoren rinteille kasvanut viidakko oli kuitenkin niin siisti näky ettei polviin asti kuraiset housut ja hiestä läpimärkä paita juuri haitanneet. Matka huipulle liki 1400 metriin kesti noin 3 tuntia ja perille päästyämme oltiin suht uupuneita, joten pysähdyttiin evästämään. Maisemissa ei ollut juuri kehumista, koska tulivuori on jatkuvasti pilvien peitossa, mutta tulivuoren huipulla sijaitseva pieni kraaterijärvi oli kyllä aika siisti näky. Elias ja Aleksi päättivätkin virkistäytyä pulahtamalla yllättävän kylmään järveen tulivuoren huipulla. Alaspäin päästiin huomattavasti nopeammin, noin kahdessa tunnissa, vaikka yllättäen alkanut kaatosade tekikin maastosta mutaisen ja liukkaan, mutta alas asti päästiin turvallisesti! Nyt on tulivuori valloitettu ja voidaan taas löhöillä muutama päivä miellyttävästä ilmastosta nauttien. Ometepen saari jää taakse huomenna ja suunnataan kohti Väli-Amerikan etapin viimesistä rantaa, San Juan del Suria.

Näkymät hostellin näköalatornista, taustalla Ometepen aktiivinen tulivuori Concepcion

Näkymät hostellin näköalatornista, taustalla Ometepen aktiivinen tulivuori Concepcion

Tarzan-maisemat!

Tarzan-maisemat!

Aleksi rämpii viidakon halki Volcan Maderasin rinteillä

Aleksi rämpii viidakon halki Volcan Maderasin rinteillä

Leon

Leon

Valmistautumassa pulkkamäkeen

Valmistautumassa pulkkamäkeen

Tulivuoriposeeraus Cerro Negrolla

Tulivuoriposeeraus Cerro Negrolla

Cerro Negron huipulta oli komeet maisemat!

Cerro Negron huipulta oli komeet maisemat!

Jäähyväiset Guatemalalle ja läpikulkumatkalla Hondurasissa

Guatemalan standardeilla yllättävän hyväkuntoista tietä pitkin matka jatkui taas täyteen ämpätyllä minibussilla Pohjois-Guatemalasta Rio Dulcen pieneen kaupunkiin lähemmäs Hondurasin rajaa. Rio Dulceen päätyvät ulkomaalaiset koostuvat lähinnä backpackereista sekä pääsääntöisesti amerikkalaisista purjehtijoista, jotka ovat tuoneet paattinsa turvaan Karibianmeren hurrikaanikaudelta. Sinänsä itse kaupungissa ei ole mitään mielenkiintoista, mutta kaupungin ja Karibian yhdistävän joen varrella sijaitsee ihastuttavia hostelleja, joihin moni pysähtyy hetkeksi rentoutumaan ja toki tämän takia mekin Rio Dulceen pysähdyttiin. Bussista ulos selvittyämme toikkaroitiin sekavan kaupungin läpi kohti laituria. Kun kyseltiin eri ihmisiltä milloin ja mistä lähtee vene haluamaamme hostelliin, osoitettiin meidät aina samalle laiturille, mutta tarpeeksi kauan odotettuamme oltiin kaikki yhtä mieltä siitä ettei mitään venettä ole tulossa ja lähdettiin etsimään paikkaa josta voitaisiin hostellille itse soittaa. Matkalla tuli kuitenkin vastaan kyseisen hostellin sisäänheittäjä hienoine esitteineen ja lupasi soittaa hostelliin ja eipä aikaakaan kun meitä jo tultiinkin veneellä hakemaan. Vajaan 10 minuutin venematkan päästä oltiin keskellä viidakkoa pienellä joenhaaralla, jonka varrelle 3 sveitsiläistä jätkää oli rakentanu oman pienen baarilla ja ravintolalla varustetun hostellin, jonne jumahdettiin melkein viikoksi. Alueelta ei omin avuin päässyt oikeen mihinkään koska viidakon läpi kulkemiseen tarvitaan Tarzanin taidot ja vesitse kaupunkiin on suht pitkä matka, mutta päivät kuluivat rattoisasti kirjoja lukiessa ja pienellä kajaakilla lähiympäristöä tutkiskellessa. Toki pieni ekskursio läheisille vesiputouksille tehtiin!

Moni matkaaja jatkaa Rio Dulcsesta jokea pitkin Livingstonen kylään Karibianmeren rannikolle, joka oli meidänkin alkuperäinen suunnitelma, mutta koska venematka Livingstoneen oli Guatemalan hintatasoon nähden aika överisti hinnoiteltu, päätettiin jatkaa matkaa maitse Hondurasiin. Suunnattiin pienellä moottoriveneellä viidakkohostellista takaisin Rio Dulcen kaupunkiin, josta lyhyen bussimatkan päästä oltiinkin jo rajalla. Jälleen rajamuodollisuudet sujui tosi simppelisti vaikka tällä kertaa jouduttiinkin Hondurasin puolella täytellemään maahantulolomakkeita, joita tuskin kukaan tulee koskaan edes vilkaisemaan. Rajalta saatiin kätevästi bussiyhteys läheiseen San Pedro Sulan kaupunkiin, jonne perille pästyämme alkoi jo ilta pikkuhiljaa hämärtää, joten päätettiin jäädä kaupunkiin yöksi. San Pedro Sula on kehitysmaakaupunkienkin asteikolla ruma ja likainen suurkaupunki ja se on tunnettu lähinnä rikollisuudestaan. Tilastollisesti se onkin maailman vaarallisin kaupunki, sillä listatetessa maailman kaupungit murhien lukumäärän mukaan, komeilee San Pedro Sula listalla ykkösenä toista vuotta putkeen tuloksin 169 murhattua ihmistä 100 000 asukasta kohden. Kaupungilla on vakava ongelma järjestäytyneen rikollisuuden kanssa, se on Hondurasin huumeliikenteen solmukohta sekä kaupunkiin virtaa eri teitä järjetön määrä laittomia aseita. Rikollisuuden ja väkivallan keskittyessä kaupungin outskirtseille on San Pedro Sulan keskusta päivisin suhteellisen turvallinen, joten matkalaisella ei ole montaa syytä olla turvallisuudestaan huolissaan, mutta yleensä vielä vähemmän syitä jäädäkkään ja mekin suuntasimme edelleen kohti etelää heti seuraavana aamuna.

San Pedro Sulasta bussi suuntasi kohti Lago de Yojoaa, Hondurasin suurinta järveä, jonka rannalla sijaitsevassa pienessä kylässä sijaitsi seuraava kohteemme: D&D Brewery. Amerikkalaisen heebon perustama kodikas hostelli, joka toimi samalla myös olutpanimona kuten nimestä on pääteltävissä ja olutpanimon sattuminen reitille ajoittui myös sopivasti mun synttäreiden kanssa! Sen lisäksi että tutustuttiin tarkemmin minipanimon oluttarjotaan, käytiin toki myös tutustumassa itse järveen vuokraamalla soutuvene. Eteneminen pohjasta hieman vuotavalla ja muutenkin parhaat päivänsä nähneellä veneellä oli vaivalloista, mutta kyyti hyvin rauhallista ja soutuveneily on eittämättä paras tapa ominpäin tutkia kaunista järveä ja sitä ympäröivää luontoa satoine eri lintuineen.

Järvellä viihdyttiin neljän yön verran ja jatkettiin kohti Tegucigalpaa, Hondurasin pääkaupunkia. Tegucigalpa on kaupunkina lähes samaa kastia San Pedro Sulan kanssa (vaikkei aivan yhtä hirveä olekaan) ja sinne pysähdyttiin yöpymään ainoastaan siksi, koska ei yksinkertaisesti Eliaksen kanssa jaksettu herätä aamulla tarpeeksi aikaisin, että oltais keretty Nicaraguan puolelle samana päivänä ja osittain myös siksi, että halusin ostaa Tegucigalpasta typerän jalkapallohenkeä huokuvan Honduras t-paidan, johon tuskin koskaan tulen Suomessa sonnustautumaan festareita lukuunottamatta. Hondurasin visiitti jäi tällä kertaa melko lyhyeksi, oikeastaan vain läpikulkumatkaksi, mutta matka jatkuu ja huomenna kohti järvien ja tulivuorten Nicaraguaa!

Vesiputoukset Guatemalassa lähellä Rio Dulcea

Vesiputoukset Guatemalassa lähellä Rio Dulcea

Kajakki on paras kulkupeli kapeilla joenhaaroilla!

Kajakki on paras kulkupeli kapeilla joenhaaroilla!

Järvinäkymät Hondurasissa, Lago de Yojoa

Järvinäkymät Hondurasissa, Lago de Yojoa

P7150583

Lago de Yojoa, Honduras

Hondurasilaista kaupunkinäkymää Tegucigalpassa

Hondurasilaista katukuvaa Tegucigalpassa