Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2013

Tulivuoriseikkailuja Nicaraguassa!

Ensimmäinen yöpymispaikka Nicaraguassa oli rajasta etelään kuljettaessa heti seuraava isompi kaupunki, Estelí. Tarkoitus oli päästä yhdessä päivässä Tegucigalpasta Leonin kaupunkiin Nicaraguan puolelle, mutta laiskuus voitti eikä jaksettu taaskaan herätä tarpeeksi aikaisin. Estelíin perille päästyämme ilta alkoi jo hämärtää ja käveltiin bussiasemalta keskustaan. Ensimmäiseen keskustassa sijaitsevaan hostelliin asteltuamme saimme yllätykseksemme kuulla että kaikki sängyt on varattu ja meidät viitottiin seuraavaan hostelliin korttelin päähän, mutta tässäkin majatalossa oli sama tilanne. Reissua oli takana varmaan jo 6 viikkoa ja tämä oli ensimmäinen kerta kun meidät käännytettiin majatalosta sen ollessa täynnä. Oli todella outoa että näin pääsi käymään kahdessa peräkkäisessä paikassa ja vieläpä tällaisessa läpikulkukaupungissa. Kolmannenkin hostellin ollessa täynnä ei voitu enää uskoa tilannetta todeksi, mutta ei auttanut kuin jatkaa etsintää ja lopulta neljännessä löytämässämme hostellissa oli kuin olikin tilaa.

Aamulla matka jatkui chicken bussilla kohti Leonia, jonne jäätiin muutamaksi yöksi. Päälimmäisin syy miksi Leoniin halusin, oli kaupungin tunnetuin adrenaliiniaktiviteetti, volcano boarding eli vapaasti kännettynä tulivuoripulkkamäki! Kaupungista noin 20 kilometrin päässä oleva Cerro Negro on reilut 700 metriä korkea, nuori ja aktiivinen tulivuori. Se on purkautunut viimeksi vuonna 1999 ja on edelleen kokonaan vulkaanisen soran peitossa. Koska Cerro Negro on minun tietooni ainoa paikka, jossa volcano boardailua voi harrastaa, oli sitä pakko nyt siis kokeilla. Tulivuoren päälle ei laskettelukeskusten standardein oltu tietysti mitään hissejä rakennettu, joten huipulle piti itse kiivetä pulkat selässä, jossa kesti noin 45 minuuttia. Maisemat Cerro Negron päältä olivat käsittämättömän kauniit ja osa kiipeää tulivuorelle yksinomaan niiden takia. Huipulla vedettiin polvi- ja kyynärpääsuojat ja räikeän väriset suojapuvut niskaan, suojattiin silmät yläasteen kemian tunneilta tutuilla suojalaseilla, jonka jälkeen oltiin valmiita laskemaan alas. Vaihtoehtoina oli puinen pulkka, jonka kyytiin istuttiin, sekä lumilautaa muistuttava lauta, jolla pääsi alas seisten. Pakko myöntää että tässä kohtaa hieman nössöilin ja valitsin pulkan. Halutessaan tulivuoren mustaa rinnettä pääsee pulkalla alas jopa 80 kilometrin tuntivauhtia, mutta kyyti on jaloilla välillä jarruttamalla huomattavasti inhimillisempää. Joka tapauksessa kyytin on huimaa ja matka alas kestää alle minuutin. Paremman käsityksen volcano boardingista saa esimerkiksi tästä videosta http://www.youtube.com/watch?v=gzJalxDf3DU

Seuraava kohde oli Nicaragua-järvellä sijaitseva Isla de Ometepen saari, joka on muodostunut kahdesta järvestä nousevasta tulivuoresta. Saaren kaunis luonto ja tulivuoret houkuttelevat saarelle suhteellisen paljon turisteja ja se onkin yksi Nicaraguan must-see kohteista. Leonista päästiin näppärästi Rivasin kaupunkiin, josta oli tunnin lauttamatka saarelle. Lauttasatamasta otettiin jälleen chicken bus saaren suurimpaan asutuskeskukseen, Altagraciaan, josta bussikuski vakuuttii meidän saavan toisen bussin saaren kaakkois-osiin, jonne oltiin suuntaamassa. Perille päästyämme huomattiin että meitä oli kusetettu ja jouduttiin ottamaan överihinnoiteltu taksi kohteeseen. Majoituttiin järven rannalle mukavaan pieneen hostelliin, jossa oli tarkoitus viettää koko viikko, mutta parin yön jälkeen päätettiin kuitenkin vaihtaa halvempaan, tulivuoren juurella sijaitsevaan vaihtoehtoon. Päivät kuluivat leppoisasti kirjoja lukiessa, korttipelejä pelatessa ja loikoillessa hostellin näköalatorneissa, joiden tarjoamiin maisemiin ei ikinä kyllästy. Ja toki kun saari on tulivuoristaan tunnettu, piti niistä toinen käydä myös valloittamassa! Valittiin kiipeilykohteeksi saaren tulivuorista pienempi ja ei-aktiivinen Volcan Maderas, koska oppaat olivat sinne halvempia. Herättiin aikaisin aamulla, treffattiin oppaan kanssa ja lähdettin kiipeämään kohti huippua. Alhaalta katsottuna Maderas ei näyttänyt kovinkaan jyrkältä ja luultiin että ylös asti pääsee ongelmitta, mutta ei mennyt kauaakaan kun huomattiin olevamme hieman väärässä. Nousu oli yllättävän raskas ja hiki virtasi jatkuvasti. Taukoja piti pitää useampia ja vesi uhkasi loppua kesken, mutta tulivuoren rinteille kasvanut viidakko oli kuitenkin niin siisti näky ettei polviin asti kuraiset housut ja hiestä läpimärkä paita juuri haitanneet. Matka huipulle liki 1400 metriin kesti noin 3 tuntia ja perille päästyämme oltiin suht uupuneita, joten pysähdyttiin evästämään. Maisemissa ei ollut juuri kehumista, koska tulivuori on jatkuvasti pilvien peitossa, mutta tulivuoren huipulla sijaitseva pieni kraaterijärvi oli kyllä aika siisti näky. Elias ja Aleksi päättivätkin virkistäytyä pulahtamalla yllättävän kylmään järveen tulivuoren huipulla. Alaspäin päästiin huomattavasti nopeammin, noin kahdessa tunnissa, vaikka yllättäen alkanut kaatosade tekikin maastosta mutaisen ja liukkaan, mutta alas asti päästiin turvallisesti! Nyt on tulivuori valloitettu ja voidaan taas löhöillä muutama päivä miellyttävästä ilmastosta nauttien. Ometepen saari jää taakse huomenna ja suunnataan kohti Väli-Amerikan etapin viimesistä rantaa, San Juan del Suria.

Näkymät hostellin näköalatornista, taustalla Ometepen aktiivinen tulivuori Concepcion

Näkymät hostellin näköalatornista, taustalla Ometepen aktiivinen tulivuori Concepcion

Tarzan-maisemat!

Tarzan-maisemat!

Aleksi rämpii viidakon halki Volcan Maderasin rinteillä

Aleksi rämpii viidakon halki Volcan Maderasin rinteillä

Leon

Leon

Valmistautumassa pulkkamäkeen

Valmistautumassa pulkkamäkeen

Tulivuoriposeeraus Cerro Negrolla

Tulivuoriposeeraus Cerro Negrolla

Cerro Negron huipulta oli komeet maisemat!

Cerro Negron huipulta oli komeet maisemat!

Jäähyväiset Guatemalalle ja läpikulkumatkalla Hondurasissa

Guatemalan standardeilla yllättävän hyväkuntoista tietä pitkin matka jatkui taas täyteen ämpätyllä minibussilla Pohjois-Guatemalasta Rio Dulcen pieneen kaupunkiin lähemmäs Hondurasin rajaa. Rio Dulceen päätyvät ulkomaalaiset koostuvat lähinnä backpackereista sekä pääsääntöisesti amerikkalaisista purjehtijoista, jotka ovat tuoneet paattinsa turvaan Karibianmeren hurrikaanikaudelta. Sinänsä itse kaupungissa ei ole mitään mielenkiintoista, mutta kaupungin ja Karibian yhdistävän joen varrella sijaitsee ihastuttavia hostelleja, joihin moni pysähtyy hetkeksi rentoutumaan ja toki tämän takia mekin Rio Dulceen pysähdyttiin. Bussista ulos selvittyämme toikkaroitiin sekavan kaupungin läpi kohti laituria. Kun kyseltiin eri ihmisiltä milloin ja mistä lähtee vene haluamaamme hostelliin, osoitettiin meidät aina samalle laiturille, mutta tarpeeksi kauan odotettuamme oltiin kaikki yhtä mieltä siitä ettei mitään venettä ole tulossa ja lähdettiin etsimään paikkaa josta voitaisiin hostellille itse soittaa. Matkalla tuli kuitenkin vastaan kyseisen hostellin sisäänheittäjä hienoine esitteineen ja lupasi soittaa hostelliin ja eipä aikaakaan kun meitä jo tultiinkin veneellä hakemaan. Vajaan 10 minuutin venematkan päästä oltiin keskellä viidakkoa pienellä joenhaaralla, jonka varrelle 3 sveitsiläistä jätkää oli rakentanu oman pienen baarilla ja ravintolalla varustetun hostellin, jonne jumahdettiin melkein viikoksi. Alueelta ei omin avuin päässyt oikeen mihinkään koska viidakon läpi kulkemiseen tarvitaan Tarzanin taidot ja vesitse kaupunkiin on suht pitkä matka, mutta päivät kuluivat rattoisasti kirjoja lukiessa ja pienellä kajaakilla lähiympäristöä tutkiskellessa. Toki pieni ekskursio läheisille vesiputouksille tehtiin!

Moni matkaaja jatkaa Rio Dulcsesta jokea pitkin Livingstonen kylään Karibianmeren rannikolle, joka oli meidänkin alkuperäinen suunnitelma, mutta koska venematka Livingstoneen oli Guatemalan hintatasoon nähden aika överisti hinnoiteltu, päätettiin jatkaa matkaa maitse Hondurasiin. Suunnattiin pienellä moottoriveneellä viidakkohostellista takaisin Rio Dulcen kaupunkiin, josta lyhyen bussimatkan päästä oltiinkin jo rajalla. Jälleen rajamuodollisuudet sujui tosi simppelisti vaikka tällä kertaa jouduttiinkin Hondurasin puolella täytellemään maahantulolomakkeita, joita tuskin kukaan tulee koskaan edes vilkaisemaan. Rajalta saatiin kätevästi bussiyhteys läheiseen San Pedro Sulan kaupunkiin, jonne perille pästyämme alkoi jo ilta pikkuhiljaa hämärtää, joten päätettiin jäädä kaupunkiin yöksi. San Pedro Sula on kehitysmaakaupunkienkin asteikolla ruma ja likainen suurkaupunki ja se on tunnettu lähinnä rikollisuudestaan. Tilastollisesti se onkin maailman vaarallisin kaupunki, sillä listatetessa maailman kaupungit murhien lukumäärän mukaan, komeilee San Pedro Sula listalla ykkösenä toista vuotta putkeen tuloksin 169 murhattua ihmistä 100 000 asukasta kohden. Kaupungilla on vakava ongelma järjestäytyneen rikollisuuden kanssa, se on Hondurasin huumeliikenteen solmukohta sekä kaupunkiin virtaa eri teitä järjetön määrä laittomia aseita. Rikollisuuden ja väkivallan keskittyessä kaupungin outskirtseille on San Pedro Sulan keskusta päivisin suhteellisen turvallinen, joten matkalaisella ei ole montaa syytä olla turvallisuudestaan huolissaan, mutta yleensä vielä vähemmän syitä jäädäkkään ja mekin suuntasimme edelleen kohti etelää heti seuraavana aamuna.

San Pedro Sulasta bussi suuntasi kohti Lago de Yojoaa, Hondurasin suurinta järveä, jonka rannalla sijaitsevassa pienessä kylässä sijaitsi seuraava kohteemme: D&D Brewery. Amerikkalaisen heebon perustama kodikas hostelli, joka toimi samalla myös olutpanimona kuten nimestä on pääteltävissä ja olutpanimon sattuminen reitille ajoittui myös sopivasti mun synttäreiden kanssa! Sen lisäksi että tutustuttiin tarkemmin minipanimon oluttarjotaan, käytiin toki myös tutustumassa itse järveen vuokraamalla soutuvene. Eteneminen pohjasta hieman vuotavalla ja muutenkin parhaat päivänsä nähneellä veneellä oli vaivalloista, mutta kyyti hyvin rauhallista ja soutuveneily on eittämättä paras tapa ominpäin tutkia kaunista järveä ja sitä ympäröivää luontoa satoine eri lintuineen.

Järvellä viihdyttiin neljän yön verran ja jatkettiin kohti Tegucigalpaa, Hondurasin pääkaupunkia. Tegucigalpa on kaupunkina lähes samaa kastia San Pedro Sulan kanssa (vaikkei aivan yhtä hirveä olekaan) ja sinne pysähdyttiin yöpymään ainoastaan siksi, koska ei yksinkertaisesti Eliaksen kanssa jaksettu herätä aamulla tarpeeksi aikaisin, että oltais keretty Nicaraguan puolelle samana päivänä ja osittain myös siksi, että halusin ostaa Tegucigalpasta typerän jalkapallohenkeä huokuvan Honduras t-paidan, johon tuskin koskaan tulen Suomessa sonnustautumaan festareita lukuunottamatta. Hondurasin visiitti jäi tällä kertaa melko lyhyeksi, oikeastaan vain läpikulkumatkaksi, mutta matka jatkuu ja huomenna kohti järvien ja tulivuorten Nicaraguaa!

Vesiputoukset Guatemalassa lähellä Rio Dulcea

Vesiputoukset Guatemalassa lähellä Rio Dulcea

Kajakki on paras kulkupeli kapeilla joenhaaroilla!

Kajakki on paras kulkupeli kapeilla joenhaaroilla!

Järvinäkymät Hondurasissa, Lago de Yojoa

Järvinäkymät Hondurasissa, Lago de Yojoa

P7150583

Lago de Yojoa, Honduras

Hondurasilaista kaupunkinäkymää Tegucigalpassa

Hondurasilaista katukuvaa Tegucigalpassa

Lago de Atitlan & Tikal

Guatemalassa Huehuetenangossa alkoi tuttu näytelmä heti bussista ulos päästyämme. 10 eri paikallista taksikuskia tai muuta hihastarepijää aloitti mantransa: ”Taxi sir, taxi? Cheap hotel? Dormitory? Follow me follow me!” Yleensä näistä kiusankappaleista pääsee eroon vain toteamalla jyrkästi ei kiitos, mutta osa on todella sitkeitä ja periksiantamattomia työssään. Monesti hyvä keino on myös olla vastaamatta näille yhtään mitään, mutta tällä kertaa päädyttiinkin seuraamaan jonkun hotellin sisäänheittäjää, joka talutti meidät bussiasemaa vastapäiseen hotelliin. Huoneeseen päästyämme ei oltu varmoja tuotiinko meidät juuri paikalliseen putkaan vaiko kolmen hengen hotellihuoneeseen. Päätettiin ettei hämähäkinseiteillä varustettu rotanloukku ollut meidät paikkamme ja luikahdettiin vähin äänin pois paikalta ja otettiin taksi öisen kaupungin keskustaan, josta löytyi hieman asiallisempi hotelli sopuhintaan 3e/yö hengeltä. Huoneemme pöytälaatikon pohjasta löytyi myös lyijykynällä ikuistetettuna jonkun suomalaisen matkamiehen mietteitä Guatemalasta: ”Poliisi nyt on aina vähän korruptoitunut, mutta täällä kusettaa bussikuskitkin. Tietäisivätpä mitä maksaa Jyväskylän paikallisliikenteen kertalippu!”

 

Huehuetenango ei vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta ja muutenkin kaupunki vaikutti Jumalan hylkäämältä, joten otettiin heti seuraavana aamuna bussi kohti Lago de Atitlania, ensimmäistä varsinaista kohdetta Guatemalassa ja muutaman chicken bus matkan ja lyhyen veneretken jälkeen oltiinkin perillä San Marcosin kylässä järven rannalla. Lago de Atitlan on 1500 metrin korkudella, kolmen tulivuoren ympäröimä kraaterijärvi, jonka rannoilla on useita pieniä kyliä, joista osiin ei kulje edes autoteitä ja liikenne ja logistiikka turvautuu pitkälti järveä edestakaisin seilaaviin pieniin veneisiin. Meidän valitsema San Marcos on noin 3000 asukkaan kylä eli mukavan pieni paikka viettää muutama päivä. San Marcosin aktiviteetit rajoittautuvat joogaan ja erilaisiin meditaatiokursseihin ja kylä vetääkin puoleensa paljon hippejä ympäri maailmaa.

 

4 päivää vietettiin San Marcosissa ja ennenkuin jätettiin Atitlan-järvi taaksemme päätettiin käydä tarkastamassa myös järven toisella puolella oleva San Pedron kylä, mutta samana iltana kun päästiin perille, sairastuttiin Eliaksen kanssa pieneen kuumeeseen ja jouduttiin jäämään San Pedroon. Juuri mitään ei voitu kuumeen takia tehdä. Maattiin toimettomina hostellissa ja päänsäryn salliessa haettiin jotain syötävää ja lopulta 4 kuumehoureisen ja katkonaisesti nukutun yön jälkeen olo helpottui ja matka saattoi jatkua. Lago de Atitlan jäi taakse ja taas hypättiin virkeinä bussiin kohti pohjoista Guatemalaa suuntana Tikal. Tällä reitillä lähes kaikki ihastuttavat chicken bussit on jostain syystä vaihdettu sieluttomiin ja kuolemaa halveksuviin Hiace-minibusseihin, jotka toki samaan tapaan pakataan täyteen ihmisiä, mutta matkatavarat heitetään katolle. Kahden päivän uuvuttavan minibussissa istumisen jälkeen saavuttiin El Rematen kylään, josta heti seuraavana aamuna suunnattiin Tikaliin. Tikal on noin 1500 vuotta sitten Guatemalan alkuperäisasukkaiden, Mayojen, rakentama kivinen kaupunki, josta tosin nykypäivänä on jäljellä enää vain massiiviset rauniot. Aikain saatossa viidakko on syönyt kaupungin sisäänsä, mutta 60-luvulla raunioita on kaivettu esiin kasvillisuuden peitosta ja sittemmin alueesta on tehty kansallispuisto ja Unescon maailmanperintökohde. Tikalissa käy päivittäin useita turisteja ja rauniokaupunki onkin maan tunnetuimpia nähtävyyksiä, mutta ei toki suotta, sillä Mayojen rakentamat valtavat pyramidimaiset temppelit ovat todella vaikuttavia. Meillä kesti liki 6 tuntia kierrellen ympäri rauniokaupunkia, kiipeillen reidet maitohapoilla temppeleiden huipuille ja ihmetellen kuinka nämä majestettiiset rakennelmat on saatu kasaan 1500 vuotta sitten. Mutta nyt on sitten tämäkin nähty, matka jatkuu jälleen vetten äärelle ja hyttysten syöteiksi etelään Rio Dulceen!

P6260418

San Marcosin viidakkomaja Lago de Atitlanilla

San Marcosin viidakkomaja Lago de Atitlanilla

Järvimaisemat Lago de Atitlanilla

Järvimaisemat Lago de Atitlanilla

Tikal

Tikal

P7050477

P7050479