Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2013

Bula Fiji!

Los Angelesissa hyppäsin Fiji Airwaysin valtavaan, kaksikerroksiseen 747-lentokoneeseen, jonka oli määrä lentää halki Tyynenmeren suoraan Fijille. Ihmettelin lentolippua, jonka mukaan lento lähtee 29.8. mutta laskeutuu 31.8. kaksi päivää myöhemmin. SLos Angelesissa hyppäsin Fiji Airwaysin valtavaan, kaksikerroksiseen 747-lentokoneeseen, jonka oli määrä lentää halki Tyynenmeren suoraan Fijille. Ihmettelin lentolippua, jonka mukaan lento lähtee 29.8. mutta laskeutuu 31.8. kaksi päivää myöhemmin. Syy tähän on se, että 11 tunnin lennon aikana ylitetään kansainvälinen päivämääräraja, jonka kohdalla kelloa siirretään reippaat parikymmentä tuntia eteenpäin länteen päin lennettäessä.

Fiji koostuu kahdesta isommasta saaresta, jotka ovat Viti Levu ja Vanua Levu. Näiden lisäksi isompien saarten lähistöllä on toista sataa pienempää saarta, jotka takaavat sen etteivät rannat lopu kesken. Koneeni laskeutui Fijin pääsaarelle Viti Levulle, ja sen kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Nadiin, jonne lähes kaikki kansainväliset lennot saapuvat. Täältäkin olin järkännyt couchsurfausta, koska halusin nähdä hieman paikallista arkea ja Nadin lentokentällä mua olikin vastassa fijiläiset Makelesi ja Bex, joiden luona asuin 2 yötä paikallisessa naapurustossa. Oli hieman outo palata kolmannen maailman kaoottisuuteen liki kuukauden jenkeissä pyörittyäni, mutta olin myös tosi iloinen, sillä jostain syystä kehitysmaissa on aina hieman lungimpi ja rennompi meininki. Erilaiset kieltokyltit loistavat poissaolollaan ja tuntemattomat ihmiset jälleen hymyilevät ja moikkailevat kaduilla.

Makelesin ja Bexin asunto on tyypillinen fijiläinen koti. Hieman kulahtanut keittiö, makuuhuone ja paikallisena erikoisuutena sitting room eli vapaasti käännettynä ”istuskeluhuone” jollainen löytyy jokaisesta fijiläisestä kodista. Istuskeluhuoneessa ei ole mitään muuta kuin kaislamatto ja televisio, ja kuten voi jo päätellä, siellä istutaan ja hengaillaan. Vähän niin kuin fijiläinen versio olohuoneesta. Myös ruokailu tapahtuu istuskeluhuoneessa, tosin pöydän sijasta kaislamatolle levitetään liina, johon ruoat asetellaan ja liinan ympärillä istutaan ja syödään lattialla, ja usein ruokailuvälineinä toimii omat sormet. Istuskeluhuone on keskeinen paikka etenkin sunnuntaisin, jolloin koko maa käytännössä pysähtyy. Kaikki on kiinni eikä kaduilla ole ketään. Sunnuntaisin fijiläiset ovat kotona perheittensä kanssa, käyvät kirkossa, syövät, loikoilevat ja tuijottavat telkkaria istuskeluhuoneessa.

Viikonlopun fijiläisessä perheessä vietettyäni oli aika suunnata kiertelemään pienempiä, Yasawan saariryhmään kuuluvia saaria pääsaaren Viti Levun edustalla. Yasawan saariryhmään kuuluu parikymmentä pientä tulivuoriperäistä saarta, jotka ovat maisemiltaan toinen toistaan komeampia. Saarilla on myös aktiivinen reppumatkaaja-skene, ja suurin osa tänne päätyvistä reissaajista on maailmanympärimatkalla, ja varmaan 80% on joko briteistä tai saksasta.

Vaikka Fijillä onkin paljon turisteja, Yasawa on suhteellisen rauhallinen saariryhmä, sillä joka saarella on yleensä vain 1 tai 2 majapaikkaa, joissa yöpyminen kustantaa 35-45e sisältäen aamiaisen, buffetlounaan ja buffetillallisen. Ensimmäisenä suuntasin saariryhmän pohjois-osiin, Matacawalevun saarelle noin 4-5 tunnin laivamatkan päässä Nadista. Hymy kohosi korviin asti kun virittelin Meksikosta ostamaani riippumattoa rannalla sijaitsevien palmupuiden väliin tietoisena siitä, ettei tarvitse tehdä yhtään mitään. Viikon päivät kuluivat sutjakkaasti Matacawalevulla riippumatossa loikoillen, musiikkia kuunnellen, kirjoja lukien ja muiden reissarien kanssa matkatarinoita vaihdellen. Lounaat ja illalliset syötiin aina porukalla fijiläisen kitara-ukulele duon melodisoidessa ja satunnaisin illoin istuskeltiin biitsillä nuotion äärellä Fiji Bitter-kaljaa lipittäen.

Matacawalevulta suuntasin saariryhmää eteläänpäin Wayalailain saarelle, joka on huomattavasti Matacawalevua vuoristoisempi, mutta vaikka maisemat hieman vaihtuivatkin, pysyi päiväohjelmani liki samanlaisena. Suurimman osan päivästä tapasin hengailla biitsillä ja iltaisin kiivettiin Wayalailain huipulle tsekkailemaan yksiä komeimpia todistamiani maisemia auringon laskiessa Tyyneenvaltamereen. Iltaisin ihasteltiin eteläisen pallonpuoliskon uskomattoman komeaa tähtitaivasta terassilla ja yhtenä iltana päästiin myös seuraamaan fijiläisten järjestämää polynesialaista tanssishowta!

Kuten edelliselläkin saarella, Wayalailailla viikon hengailtuani oli aika vaihtaa maisemaa. Hyppäsin jälleen botskiin, tällä kertaa suuntana Mana niminen saari, joka kuuluu Mamanucan saariryhmään, Yasawan eteläpuolella. Manalla turisteja oli taas vähän enempi ja resortteja ja hostellejakin oli varmaan 5, mutta en antanut asian haitata. Manallakin biitsi oli komea, kookokset maukkaita ja seura oli hyvää. Ainoana miinuksena järjetön määrä bedbugeja dormissa! Heräsin keskellä yötä ja koko vartalo oli täynnä bedbugin puremia, joten päätin kaivaa riippumattoni rinkan syövereistä, virittää sen dormin ulkopuolelle kahden puun väliin ja viettää yöni riippumatossa tähtitaivaan alla. Eikä ollut ollenkaan huono ratkaisu! Sen verran piti Manallakin aktivoitua että käytiin hostellin järjestämällä reissulla läheisellä asumattomalla Monuriki-saarella. Monuriki on tunnettu siitä että Tom Hanksin tähdittämä Cast Away-leffa on kuvattu siellä ja tämähän olikin oikeastaan päälimmäisin syy miksi saarella halusin käydä.

Manalta suuntasin vielä Nadiin yhdeksi yöksi Makelesin ja Bexin luokse, ja seuraavana päivänä Bex heitti mut lentokentälle. Next destination Tonga!yy tähän on se, että 11 tunnin lennon aikana ylitetään kansainvälinen päivämääräraja, jonka kohdalla kelloa siirretään reippaat parikymmentä tuntia eteenpäin länteen päin lennettäessä.

Fiji koostuu kahdesta isommasta saaresta, jotka ovat Viti Levu ja Vanua Levu. Näiden lisäksi isompien saarten lähistöllä on toista sataa pienempää saarta, jotka takaavat sen etteivät rannat lopu kesken. Koneeni laskeutui Fijin pääsaarelle Viti Levulle, ja sen kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Nadiin, jonne lähes kaikki kansainväliset lennot saapuvat. Täältäkin olin järkännyt couchsurfausta, koska halusin nähdä hieman paikallista arkea ja Nadin lentokentällä mua olikin vastassa fijiläiset Makelesi ja Bex, joiden luona asuin 2 yötä paikallisessa naapurustossa. Oli hieman outo palata kolmannen maailman kaoottisuuteen liki kuukauden jenkeissä pyörittyäni, mutta olin myös tosi iloinen, sillä jostain syystä kehitysmaissa on aina hieman lungimpi ja rennompi meininki. Erilaiset kieltokyltit loistavat poissaolollaan ja tuntemattomat ihmiset jälleen hymyilevät ja moikkailevat kaduilla.

Makelesin ja Bexin asunto on tyypillinen fijiläinen koti. Hieman kulahtanut keittiö, makuuhuone ja paikallisena erikoisuutena sitting room eli vapaasti käännettynä ”istuskeluhuone” jollainen löytyy jokaisesta fijiläisestä kodista. Istuskeluhuoneessa ei ole mitään muuta kuin kaislamatto ja televisio, ja kuten voi jo päätellä, siellä istutaan ja hengaillaan. Vähän niin kuin fijiläinen versio olohuoneesta. Myös ruokailu tapahtuu istuskeluhuoneessa, tosin pöydän sijasta kaislamatolle levitetään liina, johon ruoat asetellaan ja liinan ympärillä istutaan ja syödään lattialla, ja usein ruokailuvälineinä toimii omat sormet. Istuskeluhuone on keskeinen paikka etenkin sunnuntaisin, jolloin koko maa käytännössä pysähtyy. Kaikki on kiinni eikä kaduilla ole ketään. Sunnuntaisin fijiläiset ovat kotona perheittensä kanssa, käyvät kirkossa, syövät, loikoilevat ja tuijottavat telkkaria istuskeluhuoneessa.

Viikonlopun fijiläisessä perheessä vietettyäni oli aika suunnata kiertelemään pienempiä, Yasawan saariryhmään kuuluvia saaria pääsaaren Viti Levun edustalla. Yasawan saariryhmään kuuluu parikymmentä pientä tulivuoriperäistä saarta, jotka ovat maisemiltaan toinen toistaan komeampia. Saarilla on myös aktiivinen reppumatkaaja-skene, ja suurin osa tänne päätyvistä reissaajista on maailmanympärimatkalla, ja varmaan 80% on joko briteistä tai saksasta.

Vaikka Fijillä onkin paljon turisteja, Yasawa on suhteellisen rauhallinen saariryhmä, sillä joka saarella on yleensä vain 1 tai 2 majapaikkaa, joissa yöpyminen kustantaa 35-45e sisältäen aamiaisen, buffetlounaan ja buffetillallisen. Ensimmäisenä suuntasin saariryhmän pohjois-osiin, Matacawalevun saarelle noin 4-5 tunnin laivamatkan päässä Nadista. Hymy kohosi korviin asti kun virittelin Meksikosta ostamaani riippumattoa rannalla sijaitsevien palmupuiden väliin tietoisena siitä, ettei tarvitse tehdä yhtään mitään. Viikon päivät kuluivat sutjakkaasti Matacawalevulla riippumatossa loikoillen, musiikkia kuunnellen, kirjoja lukien ja muiden reissarien kanssa matkatarinoita vaihdellen. Lounaat ja illalliset syötiin aina porukalla fijiläisen kitara-ukulele duon melodisoidessa ja satunnaisin illoin istuskeltiin biitsillä nuotion äärellä Fiji Bitter-kaljaa lipittäen.

Matacawalevulta suuntasin saariryhmää eteläänpäin Wayalailain saarelle, joka on huomattavasti Matacawalevua vuoristoisempi, mutta vaikka maisemat hieman vaihtuivatkin, pysyi päiväohjelmani liki samanlaisena. Suurimman osan päivästä tapasin hengailla biitsillä ja iltaisin kiivettiin Wayalailain huipulle tsekkailemaan yksiä komeimpia todistamiani maisemia auringon laskiessa Tyyneenvaltamereen. Iltaisin ihasteltiin eteläisen pallonpuoliskon uskomattoman komeaa tähtitaivasta terassilla ja yhtenä iltana päästiin myös seuraamaan fijiläisten järjestämää polynesialaista tanssishowta!

Kuten edelliselläkin saarella, Wayalailailla viikon hengailtuani oli aika vaihtaa maisemaa. Hyppäsin jälleen botskiin, tällä kertaa suuntana Mana niminen saari, joka kuuluu Mamanucan saariryhmään, Yasawan eteläpuolella. Manalla turisteja oli taas vähän enempi ja resortteja ja hostellejakin oli varmaan 5, mutta en antanut asian haitata. Manallakin biitsi oli komea, kookokset maukkaita ja seura oli hyvää. Ainoana miinuksena järjetön määrä bedbugeja dormissa! Heräsin keskellä yötä ja koko vartalo oli täynnä bedbugin puremia, joten päätin kaivaa riippumattoni rinkan syövereistä, virittää sen dormin ulkopuolelle kahden puun väliin ja viettää yöni riippumatossa tähtitaivaan alla. Eikä ollut ollenkaan huono ratkaisu! Sen verran piti Manallakin aktivoitua että käytiin hostellin järjestämällä reissulla läheisellä asumattomalla Monuriki-saarella. Monuriki on tunnettu siitä että Tom Hanksin tähdittämä Cast Away-leffa on kuvattu siellä ja tämähän olikin oikeastaan päälimmäisin syy miksi saarella halusin käydä.

Manalta suuntasin vielä Nadiin yhdeksi yöksi Makelesin ja Bexin luokse, ja seuraavana päivänä Bex heitti mut lentokentälle. Next destination Tonga!

Kava-sessiot

Kava-sessiot

South Sea Island

South Sea Island

Kuvankauniit Yasawa-saaret

Kuvankauniit Yasawa-saaret

Kuatan saari

Kuatan saari

Yasawaa ei oo maisemilla pilattu!

Yasawaa ei oo maisemilla pilattu!

Mana Island

Mana Island

Palmuposeeraus

Palmuposeeraus

Monuriki, joka tunnetaan Cast Away-leffan kuvauspaikkana

Monuriki, joka tunnetaan Cast Away-leffan kuvauspaikkana

Monurikin saari

Monurikin saari

P9190928

Peukalokyytiläisen Kalifornia

San Franciscosta matkan oli määrä jatkua maitse enkelten kaupunkiin, Los Angelesiin kuuluisaa Highway 1:stä pitkin. Highway 1 kiemurtelee pitkin Kalifornian rannikkoa Tyynenmeren rantaa mukaillen ja sitä on kehuttu maisemiltaan yhdeksi Yhdysvaltain komeimmista tienpätkistä, joten se oli ehdottomasti nähtävä. Ongelmana tässä oli kuitenkin se, että koska USA:ssa lähes jokaisella on oma auto, on julkinen liikenne surkeaa. Bussien verkosto ei ole kovinkaan kattava ja junalla liikkuminen on usein kalliimpaa kuin lentäminen. San Franciscosta toki pääsee Los Angelesiin bussilla, mutta bussit kulkevat huomattavasti nopeampia, mutta tylsempiä eikä lähellekään yhtä maisemarikkaita Interstate-moottoriteitä pitkin. Tämän takia monet USA:n matkaajat vuokraavatkin oman auton, jolla voi omaan rauhalliseen tahtiin kierrellä pitkin mannerta kulkien juuri siellä missä itse haluaa. Yksin matkatessani ei itsellä kuitenkaan oman auton vuokraamiseen ollut varaa, joten ainoa keino nähdä Highway 1 oli liftaaminen.

Alkuun päästäkseni oli otettava paikallisliikennebussi parilla dollarilla pois San Franciscon suurkaupunkialueelta varsinaisen Highway 1:n alkuun, josta ihmiset ovat ajamassa haluamaani suuntaan ja josta kyydin saaminen on huomattavasti helpompaa kuin kaupunkialueelta. Ensimmäistä kyytiä venailin arviolta puoli tuntia, kunnes minut poimii pickup-truckillaan kyytiin vanhempi amerikkalaisherrasmies. Tämän herran kyydissä pääsen vain noin 10 mailin matkan miehen kotikylään, jossa hän jättää mut kyydistä pienen Chevron-huoltoaseman edustalle. Ostan huoltsikalta vettä ja suolapähkinöitä matkaeväiksi ja palaan tienvarteen, jossa ei tällä kertaa tarvitse odotella varttia kauempaa, kun saan jo kyydin eteenpäin. Edellisen herrasmiehen tavoin, ei tämäkään iloinen kaveri ollut menossa kymmentä mailia kauemmas, mutta eteenpäin kuitenkin! Matkalla kaveri kertoo tarinoita kuinka itsekin aikoinaan liftaili ympäri Yhdysvaltoja ja kertoi vinkkejä minkälaiset paikat ovat hyviä saada kyyti. Hän jättää mut kyydistä paikkaan, jonka kertoo olleen yksi hänen omia vakioliftauspaikkojaan back in the day. Tältä paikalta löydän myös sattumalta jonkun liftaajakolleegan jättämän pahvilaatikon kannen, jossa lukee ”Santa Cruz”. Koska tiesin, etten tule missään tapauksessa sille päivää Los Angelesiin asti ehtimään, päätin ottaa pahvilaatikon kannen hyödyksi, suunnata kohti Santa Cruzia, yöpyä siellä ja jatkaa kohti etelää seuraavana aamuna.

Santa Cruz-pahvikyltin kanssa seisoskelen tien varressa noin puolisen tuntia, kunnes ränsistynyt lava-auto hidastaa vauhtiaan, pysähtyy ja ottaa minut kyytiin. Kuskina toiminut hielta haiseva duunariukko, kertoi ettei ihan Santa Cruziin asti ole menossa, mutta voi heittää mut tietä eteenpäin taas sen kymmenisen mailia. ”Fair enough” ajattelen, hyppään kyytiin ja tässä vaiheessa tajuan että jenkeissä liftaamisessa vaikeinta on se, että suurin osa ihmisistä tuntuu kulkevan autoillaan vain lyhyitä matkoja. Onnekseni kuitenkin seuraava minut kyytin ottanut meksikolaismies (joka ei puhunut englantia juuri ollenkaan) oli menossa perille Santa Cruziin asti. Meksikolaisjäbä pudottaa mut kyydistä Santa Cruzin bussiasemalle ja haluaa välttämättä antaa mukaani puoli gallonaa maitoa, paketillisen suklaamuroja ja 20 dollaria. Kiitän miestä hämmästyneenä ja suuntaan kohti hostellia. Illalla käyn vielä kävelyllä Santa Cruzin rantakadulla, mutta ennenpitkää suuntaan takaisin hostellille nukkumaan.

Seuraavana aamuna herään aikaisin ja joudun tekemään Santa Cruzissa samat temput kuin San Franciscosta lähtiessäni, ottamaan paikallisliikennebussin kaueammas kaupungista. Hyppään bussista turvallisen etäisyyden päässä kaupungista, kipittelen rinkkoineni bussipysäkiltä Highway 1:n varteen kyytiä venailemaan ja hämmästyksekseni saan kyydin noin 5 minuutissa. Tällä kertaa kuskina toimii tiuhaan tahtiin röökiä kiskova USA:n laivaston veteraani, jonka kyydissä pääsen Monterreyhyn 15-20 mailin päähän. Monterrey on etelään päin ajettaessa viimeinen kylä tai kaupunki varmaan 150 mailiin, joten siitä ohiajavat ovat hyvällä todennäköisyydellä menossa pitemmän matkan Highway 1:n maisemareittiä pitkin. Jenkkiveteraani jättää mut kaupungin laitamille tien poskeen, jossa odottelen seuraavaa kyytiä suhteellisen kauan, noin puolitoista tuntia. Lopulta kuitenkin italialaispariskunta nappaa mut kyytiin ja kaksikon mukana pääsin noin 30 mailia eteenpäin tienvarrella sijaitsevan luonnonpuiston edustalle, jossa kauaa ei kuitenkaan tarvinnut venailla ennenkuin sain jälleen kyydin. Mukaansa mut nappas tällä kertaa israelilainen elämäntapareissaaja, joka oli ostanu Kanadasta auton ja oli huristellu sillä ympäri Kanadaa ja USA:aa vuoden päivät, nukkuen suurimman osan öistään ”The Minivanin” takapenkillä. Israelilaisjäbä oli myös San Franciscosta poiminut mukaansa yhden austraalialaisen reissaajan ja yhden belgialaisen kaverin, joten matka jatkui neljän hengen porukassa, mukavissa meiningeissä pitkin mielettömän kaunista Highway 1:sta aina seuraavaan määränpäähäni, Santa Mariaan.

Näkymiä Highway 1:lla

Näkymiä Highway 1:lla

Viimeinen liftaus-spottini, josta sain kyydin Santa Mariaan asti

Viimeinen liftaus-spottini, josta sain kyydin Santa Mariaan asti

Vaikka porukka oli menossa sille päivää Los Angelesiin asti, jäin itse matkan varrelle Santa Mariaan, koska olin etukäteen järjestänyt sieltä majoitusta itselleni couchsurfingin kautta. CouchSurfing.org on yhteisö internetissä, jossa avoimesti uusiin tuttavuuksiin suhtautuvat ihmiset tarjoavat ilmaista majoitusta kotonaan eri puolin maailmaa ja vaikka tuntemattomien ihmisten luona yöpyminen saattaa kuulostaa hurjalta, ei se kuitenkaan maalaisjärkeä käyttämällä ole sen vaarallisempaa kuin hostellin dormissa nukkuminenkaan, sillä couchsurfingin nettisivun kautta pääset selailemaan eri isäntien profiileja kuvineen ja palautteineen eri couchsurfereilta, ja voit päättää kenen luona haluat yöpyä. Toki isännänkin on ensin netissä hyväksyttävä sinut vieraakseen. Couchsurfing pohjautuu ihmisten avoimuuteen ja se on loistava tapa tavata uusia ihmisiä ja päästä tutustumaan paremmin kunkin maan kulttuuriin. Couchsurfing-kokemukseni Santa Mariassa Ben-nimisen australialaisjäbän kanssa oli ensimmäiseni, eikä varmasti viimeiseni, sillä Benin kanssa poristessa ja hengaillessa tajusin, että couchsurfingissä on kyse enemmän uusista kokemuksista kuin ilmaisesta majoituksesta.

Seuraavana aamuna herättiin aikaisin. Ben lähti yliopiston penkille ja minä suunnistin kohti highwayn vartta kyytiä venailemaan. Lopulta 2,5 tuntia tuloksetta venailtuani luovutin, ja koska Highway 1:n maisemaosuus oli jo takanapäin, päätin ottaa bussin Los Angelesiin jenkkien hintatasolla edulliseen 9 dollarin sopuhintaan. Kaiken kaikkiaan liftausseikkailusta jäi hyvä maku, sillä siten tapaa todella mielenkiintoisia ihmisiä. Kaliforniassa liftaaminen on kohtalaisen helppoa, mutta kyydin saamisen hankaluus toki vaihtelee alueittain. Tuurilla on tietenkin merkityksensä, mutta onnistumiseen vaikuttaa paljon myös liftauspaikka, jonka tulee olla sellainen, josta ihmisten on helppo sinut nähdä ja sellainen, johon voi helposti pysähtyä ottamaan liftarin kyytiin. Monet kuitenkin ajattelevat liftauksen tai liftarin kyytiin ottamisen vaarallisena, olettaen että heti tulee ryöstetyksi tai vastaavaa ja itsekin näin monen ohiajaneen tuijottavan minua kauhistellen. Tosiasiassa kuitenkin 99% ihmisistä on ihan tavallisia kunnon kansalaisia, joilla moiset pahat aikeet eivät käy mielessäkään.

Los Angelesissa oli aikaa vain kaksi päivää ja sieltäkin olin järkännyt couchsurffausta. Bussi huristeli miljoonakaupungin 12-kaistaisia moottoriteitä pitkin keskustaan, josta couchsurfing-hostini Connorin tekstaamien ohjeiden avulla selvitin tieni Connorin kämpälle läntiseen Los Angelesiin. Olin perillä suht myöhään, joten ei tehty muuta ku haettiin hampurilaiset ehkäpä maailman parhaimmasta hampurilaisketjusta, In-N-Outista. Mun lento oli seuraavana päivänä 29.8. vasta puolenyön aikoihin, joten mun toisena päivänä LA:ssa Connor vei mut suurkaupungin kiertoajelulle. Käytiin tsekkaamassa tottakai Hollywood, jossa kuuluisan kyltin bongaamisen lisäksi pyörittiin Hollywood Boulevard kadun Walk of Famella, jonka katukivet muodostuvat pääosin tähden muotoisista laatoista, joista jokaiseen on kirjoitettu jonkun leffatähden nimi. Samalla käytiin myös tsekkaamassa Dolby Theatre, jossa Oscar-gaala järjestetään vuosittain. Hollywoodista huristeltiin kohti läheisillä kukkuloilla sijaitsevaa Griffith Observatorya, jossa ihasteltiin Los Angelesin skylinea ja sen silminkantamattomiin jatkuvaa suurkaupunkimaisemaa. Viimeisenä käytiin katsastamassa skeittipuistostaan tunnettu Venice Beach, jonka jälkeen olikin jo aika hakea mun rinkka Connorin kämpältä ja suunnata kohti Los Angelesin lentokenttää. Couchsurfing tarjosi jälleen mahtavan kokemuksen, mutta nyt on aika jättää Amerikan Yhdysvallat taakse ja suunnata kohti Fijiä! Edessä 11 tuntia lentokoneessa Tyynenmeren yllä.

sk8!

sk8!

Los Angelesin skylinea Griffith Observatorylta

Los Angelesin skylinea Griffith Observatorylta

Hollywood!

Hollywood!

P8290766

Hollywood Boulevard

Hollywood Boulevard

Amerikan arkea Wisconsinissa ja Kaliforniassa

Chicagon jälkeen seuraava määränpää oli Wisconsinin osavaltion puolella sijaitseva Milwaukee. Inka, Karim, Janne, Juho ja Pasi olivat menossa Wisconsinin läpi Minneapolisiin, joten pääsin näppärästi road trip-porukan ”Penny”:ksi nimetyn Dodgen kyydissä suht lyhyen 80 kilometrin etapin Chicagosta Milwaukeen. Olin 2 vuotta sitten Milwaukeessa osana Lions-klubin nuorisovaihtoa, jolloin asuin 5 viikkoa amerikkalaisessa perheessä ja nyt olin menossa takaisin tapaamaan vaihtoaikaista isäntäperhettäni. Penny huristeli amerikkalaislähiön läpi isäntäperheeni omakotitalon pihaan, jossa sanottiin toisellemme heipat ja tiemme erosivat. Inka, Karim, Janne, Juho ja Pasi jatkoivat matkaa kohti Minneapolisia ja minä jäin Milwaukeen isäntäperheeni luokse.

Perheen isä Terry on insinööri ja äiti Jaci opettaa saksaa. Perhe asuu neljän 5-, 11-, 13- ja 15-vuotiaan lapsen kanssa omakotitalossa erittäin viihtyisässä naapurustossa, joka on kuin suoraan elokuvista. Olin tosi iloinen päästessäni viikoksi asettumaan aloilleni ja tuttuun paikkaan palaaminen on aina vähän niinkuin kotiin olisi tullut. Suunnitelmissa ei ollut mitään ihmeellistä puuhaa, vain amerikkalaisesta arjesta nauttimista. Käytiin perheen tuttavien luona, järjestettiin grilli-iltaa, tehtiin pihatöitä ja sen semmosta.

Amerikan kotini!

Amerikan kotini!

Ennen kuin Milwaukeesta kerkesin lähteä kohti Kaliforniaa, oli vielä eessä reissun toiset treffit suomikavereitten kanssa. Joona (joka on myös mun vanha kaveri taekwon-do ajoilta) oli kaverinsa JP:n kanssa tehny samat temput kuin Inka, Karim, Janne, Juho ja Pasi, ja oli vuokrannu auton east coastilta ja oli ajamassa sillä kohti Los Angelesia. Oltiin sovittu treffit Chicagoon, jonne itse saavuin Milwaukeesta legendaarisen Greyhound-bussifirman kyyditse. Joonaakaan en ollut nähnyt tosi pitkään aikaan, mutta siitä huolimatta juttua riitti ja reissutarinoita oli paljon vaihdettavana. Pyörittiin tovin aikaa Chicagon keskustassa, käytiin tsekkaamassa hämmästyttävän cool jazz-levykauppa ja käytiin porukalla syömässä. Iltapäivästä pojat jatko matkaa suuntana Illinoisin osavaltion pääkaupunki Springfield ja minä palasin amerikan äitini hoiviin Milwaukeen vielä pariksi päiväksi.

Viikko Milwaukeessa kului kuin siivillä ja oma matkani jatkui 21.8 Chicagosta Denveriin, josta 4 tunnin välilaskun lusittuani jatkoin San Franciscoon, jossa majoituin ystäväni Alexin luokse, johon olin tutustunut Afrikan matkallani syksyllä 2011. Golden Gate-sillastaan tunnettu San Francisco on yksi mieleenpainuvimmista kaupungeista joissa muistan käyneeni. Arkkitehtuuri on todella kaunista ja pitkin kaupunkia on ripoteltu paljon viheralueita. San Francisco on myös tunnettu jyrkistä kaduistaan, eikä turhaan, sillä osa niistä on niin jyrkkiä, ettei voi kuin ihmetellä miten niitä edes pääsee autolla ylös.

Suurimman osan ajastani San Franciscossa käytin kuitenkin Alexin kanssa hengailuun kuin itse kaupungilla pyörimiseen, vaikkakin kattavan kierroksen San Franciscon baareista sainkin. Pariin vuoteen ei oltu Alexin kanssa nähty, joten kuulumisia riitti vaihdettavaksi. Ja tietysyi täältäkin löytyi suomituttuja. Tanja, mun kaveri koto-Muhokselta, on töissä au-pairina San Rafaelin kaupungissa toisella puolen Golden Gate siltaa ja kun kaksi muhoslaista päätyy samaan kaupunkiin valtameren toisella puolen on aina treffattava! Vaihdeltiin kuulumisia, fiilisteltiin maisemia Golden Gatella ja käytiin myös tsekkaamassa San Franciscon yöelämää Tanjan au-pair kavereitten kanssa. Samalla reissulla jouduttiin melkein todistamaan paikallisen virkavallan hieman kyseenalaista vallankäyttöä, kun poliisit ampui veitsellä heitä uhanneen kriminaalin baarin viereisellä kadulla. Crazy shit in the nights of SF!

P8220720

Pakollinen poseeraus Golden Gatella

Pakollinen poseeraus Golden Gatella

San Franciscon skylinea

San Franciscon skylinea