Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2014

Perhelomailua

Lento Manilasta Singaporeen lähti hieman ennen kuutta aamulla enkä oikein malttanut nukkua edellisenä yönä lukiessani Indonesiaa käsitteleviä artikkeleja. Lentokentälle saavuttuani olin rättiväsynyt. Aikaa tappaakseni harhailin puoliunessa pitkin askeettista lentokenttää vajaan tunnin ja kun lopulta pääsin koneeseen, nukahdin ennen kuin kone liikahti senttiäkään. Heräsin vajaan kymmenen kilometrin korkeudessa väkivaltaiseen vatsakipuun ja puolet loppulennosta vietinkin matkustamon saniteettitiloissa.

Olin varannut Singaporesta dormipaikan samasta hostellista, jossa viimeksikin olin ollut. Lentokentältä pääsin hostellille suht vaivatta kaupungin erinomaisen hyvin rullaavan julkisen liikenteen kyydittämänä ja pian löysinkin itseni ilmastoidusta dormista puhtaisiin lakanoihin kääriytyneenä. Huolimatta siitä, että aikarauta tikitti aikaista iltapäivää, nukuin kuin tukki ja maksoin tunnollisesti Manilan huurteisissa öissä kertyneet univelkani. Hereille minut sai ainoastaan harvinaisen brutaalin mahatautini komplikaatiot sekä samaan dormiin majoittunut kiinalaismies, jonka kuorsaus kaikui rappukäytässä asti.

Kaksi seuraavaa päivää vietin mahataudin kukistamana leffoja katsellen, katkonaista unta nukkuen ja sänkyni ja vessan väliä ahkerasti rampaten. Viimein toivuttuani päätin käyttää viimeisen Singaporen päiväni kaupunkivaltion kuuluisan eläintarhan kiertelyyn, jota on tällä saralla kehuttu jopa maailman parhaimmaksi. Päivä kuluikin leppoisissa merkeissä eksoottisia elukoita tsekkaillessa.

Seuraavana aamuna oli jälleen aika vaihtaa maisemaa, sillä äiti, perhetuttumme Outi ja hänen 2-vuotias Inari-tyttärensä olivat tulossa mua moikkaamaan jouluksi ja uudeksivuodeksi. Treffit oltiin sovittu Kuala Lumpurin lentokentälle, joten hyppäsin Malesiaan suuntaavaan bussiin. Nukuin suurimman osan reilun 6 tunnin bussimatkasta ja perille päästyäni suunnistin jo tutuksi tulleeseen KL:n Chinatowniin metsästämään kattoa pääni päälle. Kun huone oli löytynyt kohtuuhintaan, heitin rinkkani nurkkaan ja rojahdin sängylle. Vaikka olinkin nukkunut suurimman osan viimeisestä kolmesta vuorokaudesta, olin rättiväsynyt ja olin nukahtaa siltä istumalta. Sain kuitenkin houkuteltua itseni ylös ajattelemalla olevani oikeutettu rasvaiseen pizzaan mahataudin selättämisen johdosta ja painelinkin suorinta tietä lähimpään känkkylään palkintoani lunastamaan.

Heräsin poikkeuksellisesti ennen kukonlaulua seuraavana aamuna, mutta vain siitä syystä että piti keretä lentokentälle ennenkuin äitin, Outin ja Inarin kone laskeutuisi. Ei auttanut kuin vääntäytyä ylös sängystä ja suunnata puoliunessa kohti lentokenttää saapuvien lentojen näyttöjä tuijottelemaan. Pariisin kone, jossa seurueen oli määrä olla, laskeutui ajallaan, ja vaikka odottelin liki tunnin, ei äitiä, Outia eikä Inaria näkynyt missään. Lopulta seurue kuitenkin ilmestyi ja pikaiset kuulumiset vaihdettuamme äiti kertoi että myöhästymisen syynä oli se, että porukan matkatavarat oli hukattu Finnairin toimesta Pariisissa. Meidän jatkolennon Indonesiaan oli määrä lähteä vasta illalla, mutta ei ollut mitään toivoa että matkatavarat olisi saatu Kuala Lumpuriin samana päivänä, joten ei auttanut kuin suunnata Indonesiaan ilman matkatavaroita. Lentoa ennen käytiin porukalla kaupungilla ostamassa vaatteita ja muita välinpitämättömyyksiä äitille, Outille ja Inarille siksi ajaksi että saisivat matkatavaransa takaisin.

Lennettiin AirAsian siivittämänä Kuala Lumpurista Banda Acehiin, joka sijaitsee Indonesiassa, Sumatran saaren pohjoiskärjessä. Banda Aceh tuhoutui todella pahasti vuoden 2004 tsunamissa ja pelkästään Banda Acehin kaupungissa kuoli 61 000 ihmistä. Mediahuomio ja leijonanosa ulkomaitten avusta suunnattiin kuitenkin Thaimaahan, jossa uhreja oli noin 5400. Muistutuksena tsunamin aiheuttamasta tuhosta Banda Acehiin on pystytetty yllättävän vaikuttava tsunami-museo, joka monien mielestä onkin ainoa syy kaupungissa pysähtymiseen. Mekin oltiin kaavailtu Banda Acehin visiitti siten että käydään illalla piipahtamassa tsunami-museossa ja heti seuraavana aamuna jatketaan matkaa Pulau Wehin saarelle joulunviettoon. Suunnitelma kuitenkin kariutui osittain kun saatiin kuulla että äitin, Outin ja Inarin Pariisissa hukatut matkatavarat saapuisivat vasta parin päivän päästä, joten ei auttanut kuin viivästyttää Pulau Wehille lähtöä ja jäädä Banda Acehiin toiseksi päiväksi, joka pyhitettiin sitten joulushoppailulle.

Matkatavarat ilmestyivät Banda Acehin kentälle parin päivän päästä kuten oli luvattukin ja päästiin jatkamaan matkaa. Saatuamme survottua äitin ja Outin rinkat taksin peräkontiin, suunnattiin kohti satamaa. Perille päästyämme saatiin kuulla että seuraava paatti Pulau Wehille lähtisi vasta kolmen tunnin päästä, eikä useampi tunti satamassa jetlagin uuvuttaman 2-vuotiaan Inari-lapsen kanssa kuulostanut kenenkään mielestä hyvältä idealta. Päädyttiin vuokraamaan oma vene kippareineen päivineen, eikä tämä vaihtoehto tullut loppujen lopuksi paljoakaan kalliimmaksi. Pari tuntia hieman soutuvenettä isommassa paatissa nökötettyämme oltiin suht huolellisesti suolaveden kastelemia ja lievästi auringon polttamiakin, mutta päästiinpähän kätevästi perille paratiisisaarelle. Majoitukseksi oltiin varattu rauhalliselta rannalta oma bungalow, tietysti verannalla ja merinäköalalla varustettuna. Siispä mitä täydellisin paikka rauhallisen joulun viettoon!

Pulau Wehille ei oltu etukäteen paljoakaan tekemistä mietitty, sillä suunnitelmissa oli vain oleskella ja rentoutua vajaan viikon verran. Päivät kuluivat pitkälti rannalla että verannalla lojuessa. Nälkäisenäkään ei tarvinnut kärvistellä, sillä bungalowkylän omistaja, eteläafrikkalainen Freddie kokkaili joka päivä kattavan ja herkullisen buffetillallisen.

Ihan koko aikaa en malttanut olla tekemättä mitään ja innostuin ilmoittautumaan muutamalle sukellukselle nyt kun kurssikin oli käytynä. Pulau Wehin saari onkin suht tunnettu juuri sukelluskohteena, koska korallit ovat hyvässä hapessa ja fisujakin riittää luuppailtavaksi. Sukeltaminen Pulau Wehillä on vielä kaiken lisäksi edullista: kertasukellus kustantaa 25 euroa, mutta yhden sukelluksen käytyäni päätin varata 5 sukelluksen paketin 100 eurolla, eikä kyllä tarvinnut katua!

Hieman joulun jälkeen oli aika jättää Pulau Wehin hiekkarannat ja korallit kaloineen taakse ja ottaa lautta takaisin Banda Acehiin, josta oli määrä lentää etelämmäs uudenvuoden viettoon.

PS: pahoittelut ettei Pulau Wehiltä ole yhtään kuvia, en vain jaksanut kuvata

Minä ja Inari-lapsi matkalla Pulau Wehille

Minä ja Inari-lapsi matkalla Pulau Wehille

Vapaaehtoistöissä Filippiineillä

El Nidosta lähdettäessä oli aika sanoa heipat Orille ja Frankille, jotka tykästyivät El Nidoon niin paljon, että päättivät jäädä vielä pidemmäksi aikaa minun ja Jackin suunnatessa takaisin kohti Puerto Princesaa. Oltiin varattu lento Puerto Princesasta lento Cebun saarelle, josta oli tarkoitus matkata taifuunin myllertämälle pienelle Bantayan-saarelle vapaaehtoistöihin. Jackin äiti Liz työskentelee ShelterBox-nimisessä järjestössä, joka toimittaa pääsääntöisesti luonnonkatastrofialueille asumakelpoisia telttoja väliaikaismajoitukseksi kotinsa menettäneille perheille. Taifuunin iskettyä Filippiineille Jackin äiti Liz ilmoitti suuntaavansa tänne päin ShelterBoxin kanssa ja tästä kuultuamme kysyttiin Jackin kanssa josko voisimme tehdä muutaman päivän vapaaehtoistöitä ShelterBoxin kanssa ja tämähän passasi. Lennettiin Cebun kaupunkiin, joka sijaitsee samannimisen saaren keskiosissa. Sieltä otettiin bussi pohjoiseen, Hagnayan pikkukylään, jossa hypättiin Bantayanille suuntaavaan lauttaan.

Vaikka jo bussimatkalla Hagnayaan nähtiinkin taifuunin raiskaamaa maisemaa, vasta Bantayanille päästyämme nähtiin miten pahasti myrsky oli saarta riepotellut. Taloista puuttui seiniä ja kattoja, iso osa palmupuista ja sähkötolpista oli katkennut ja kadut olivat täynnä rakennuksien ja palmujen palasia. Suurin osa saarella toimineista bungalowkylistä ja majataloista oli pirstaleina, mutta ShelterBox tiimi oli majoittunut hieman järeämpään hotelliin, jonne Liz oli meitä pyytänyt saapumaan. Perille päästyämme hotellilla ei ollut ketään, mutta ei mennyt kauaakaan kun ShelterBoxin paitoihin sonnustautunutta porukkaa alkoi valua hotellin aulaan ja ensimmäinen päivä Bantayanilla menikin tiimiin tutustuessa ja siinä, kun käytiin läpi mitä tarkalleen ottaen tulisimme saarella tekemään. Sen lisäksi että vain toimittaisimme ja pystyttäisimme teltat niitä tarvitseville, tulisi myös opettaa kyläläisille kuinka teltat kasataan ja kuinka niitä huolletaan, jotta he tarpeen tullen osaisivat itsekin teltat pystyttää. Telttojen on tarkoitus kestää vuodesta maksimissaan kahteen, joten täytyyhän asukkien tietää miten kämppä pidetään pystyssä!

Päivät kuluivat lähinnä siten että, herättiin aikaisin, syötiin ja ryhdyttiin hommiin. Aamuisin suunnattiin ShelterBoxin varastoksi ja espanjalaisen lääkäreistä ja sairaanhoitajista koostuvan vapaaehtoistyöjärjestön ”kenttäsairaalaksi” muutettuun liikuntahalliin, jossa lastataan lava-auto täyteen kompaktisti paketoituja telttoja. Tämän jälkeen hypätään auton kyydistä pois pieninä ryhminä eri paikoissa, roudataan valkoisiin säkkeihin survotut teltat mukanamme milloin minnekin ja ryhdytään talkoisiin: pystytetään telttoja ja samalla selitetään kyläläisille, että tämä kiinnitetään näin ja tämä näin. Filippiiniläiset oppivatkin telttapalapelin nopeasti ja olivat ahkeria auttamaan telttojen pystytyksessä. Sama kaava toistuu useaan otteeseen hien virratessa säälimättömässä auringonpaisteessa touhuillessa ja illalla palataan hotellille. Syödään, keskustellaan ja painutaan aikaisin nukkumaan. Meille ei Jackin kanssa hotellihuoneita riittänyt, mutta majoituttiin tyytyväisesti samanlaisiin telttoihin, joita oltiin koko päivä pystytelty.

Bantayanilla vietettiin vapaaehtoistöiden merkeissä kolme päivää, jotka eivät juurikaan toisistaan poikenneet. Matkaa jatkettiin ShelterBox-tiimin kanssa takaisin Cebun kaupunkiin, josta oli tarkoitus hypätä laivaan Leyten saarelle telttoja pystyttämään. Lähtöpäivänä saatiin kuitenkin kuulla, että tilanne saarella on hieman eskaloitunut, eikä me Jackin kanssa voida sinne mennä, koska ei olla virallisesti ShelterBoxin vapaaehtoistyöntekijöitä. Tilanne Bantayanilla oli massiivisesta tuhosta huolimatta suhteellisen iisi turvallisuuden suhteen, mutta Leytellä oli raportoitu levottomuuksia, kuten ryöstelyjä. Sinne meitä ei voitu ottaa, koska ShelterBox ei voinut olla vastuussa meidän turvallisuudesta. Vapaaehtoistyöt jäivät siis minun ja Jackin osalta tähän. Kokemus oli kuitenkin avartava, kun näki minkälaisissa oloissa köyhien maiden ihmiset joutuvat elämään luonnonkatastrofin iskiessä. Se, että koko kämppä (joissa tässä tapauksessa saattaa asua koko suku) lähtee alta, on kova paikka, ja onkin onni että on olemassa ShelterBoxin kaltaisia järjestöjä, jotka tuovat apua sinne missä sitä tarvitaan. Kiitos kuuluu myös ihmisille, jotka näille järjestöille lahjoittavat rahaa, sillä esimerkiksi nämä ShelterBoxin teltat kustantavat hieman enemmän kuin ne citymarketistä poistetut halpisteltat, jotka hädin tuskin selviävät Provinssirock-viikonlopusta.

Kun saatiin kuulla että Leytelle ei päästäkään, tuumattiin ettei auta kuin palata reppureissaajan huolettomaan arkeen. Suunnattiin Cebulta viereiselle Boholin saarelle, joka oli suurimmilta osin taifuunilta selvinnyt, mutta monet alueet Boholilla olivat tuhoutuneet pari-kolme kuukautta sitten saarta ravistelleessa voimakkaassa maanjäristyksessä, jossa oli tuhoutunut muun muassa satoja vuosia vanhoja historiallisia rakennuksia. Saavuttiin pienellä lautalla saaren pääkaupunkiin Tagbilaraniin, eikä meillä ollut mitään käsitystä minne saarella kannattaisi mennä. Luotettiin siihen että kyseltäisiin vinkkejä muilta reissareilta hostellista, johon suunniteltiin menevämme, mutta paikalle päästyämme tajuttiin pikaisesti olevamme ainoat vieraat. Laiskahkon mutta laajamittaisen internet-tiedustelun tuloksena saatiin hutera käsitys siitä mitä saarella on tarjota ja päätettiin ensimmäiseksi painella Loboc-nimiseen rauhalliseen joenvarsikylään. Liikkeelle lähdettiin seuraavana aamuna. Bussi Lobociin löytyi vaivatta ja perillä oltiinkin vain vajaan kahden tunnin matkan päässä. Itse Lobocin kylä ei oikein vakuuttanut ja kävikin ilmi että alueen hostellit sijaitsivat kauempana kylästä ja ne olivat taktisesti sijoitettu rauhallisiin kolkkiin joen varrelle. Päätettiin suunata Nuts Huts nimiseen mestaan, joka valittiin pitkälti nimen perusteella. Sinne päästäksemme otettiin mopotaksi muutama kilometrin päähän, josta harhailtiin rinkkoinemme, jyrkkää polkua alas jokea kohti Nuts Huts-kylttejä seuraten. Perille päästyämme ei voitu kuin onnitella itseämme mitä loistavimmasta valinnasta, sillä paikka oli todella kaunis ja rauhallinen. Joen varrella sijaitsi muutama bungalow, jokainen omalla parvekkeella varustettuna, ja joesta kohoavaa rinnettä ylempänä sijaitsi ravintola/chillailutila uskomattoman komein jokimaisemin, riippumattoja unohtamatta. Paljon muuta kerrottavaa Lobocista ja Nuts Hutsista ei juuri ole, koska paljon mitään ei tehtykään. Keskityttiin lähinnä loikoluun ja päivän paistatteluun. Nautittiin miljööstä, luettiin kirjojamme, syötiin hyvin ja mitä nyt välillä käytiin uimassa joessa. Siinähän se neljä päivää menikin.

Chillailumeiningeistä ei aiottu luopua, mutta kova kaipuu biitsille yllätti jälleen, joten päätettiin vaihtaa maisemaa. Seuraavaksi kohteeksi valittiin läheinen Camiguinin saari, josta olin lukenut jo ennen Filippiineille saapumista. Camiguin on tunnettu valkoisista hiekkarannoistaan, vesiputouksistaan ja kuumista lähteistään, siispä oivallinen kohde päättämään Filippiinien seikkailut. Lobocista päästiin satamakylä Jagnaan parin tunnin erittäin ahtaassa bussissa kärvistelyn jälkeen. Bussista hypättiin ulos toiveikkaana ja suunnistettiin kohti satamaa, jossa odotti kuitenkin karvas pettymys. Seuraava lautta Camiguinille lähtisi vasta reilun viikon kuluttua lautan huoltotoimenpiteiden vuoksi. Ei auttanut kuin hyväkstyä fakta, että saarelle ei nyt oikein Boholilta pääse ja ryhtyä raapimaan päätä miettien että minne sitä nyt suunnataan. Rannalle oli kuitenkin päästävä, joten päätettiin että mennään Tagbilaranin lähistöllä sijaitsevalle Panglaon saarelle ja hypättiin takaisin bussiin. Tagbilaraniin päästyämme otettiin mopotaksi Pangalolle, jonne pääsi siltaa pitkin suoraan Tagbilaranista. Valittiin Panglaon tukikohdaksemme saaren kovin menomesta eli Alona Beach, koska muualta ei oikein budjettimajoitusta tuntunut löytyvän. Alona Beachin ranta vaikutti aluksi suht ankealta ehkä siksi, koska ei päästy juuri sinne minne oli haluttu, mutta loppujen lopuksi viihdyttiin Alona Beachilla oikein hyvin. Vaikka parin kuukauden takainen maanjäristys tai Haiyan-taifuuni eivät Panglaolla olleet vaikuttaneetkaan, oli rannalla kuitenkin suht hiljaista, sillä moni oli hiljattaisten luonnonkatastrofien takia peruuttanut Filippiinien matkansa. Rannalla on paljon mukavia rantabaareja, joissa usein istuttiin iltaa biljardia pelaten. Samaisella rannalla sijaitsee myös parikymmentä sukelluskeskusta ja näin tilaisuuteni tulleen suorittaa kauan harkitsemani PADI Open Water-sukelluskurssi, jonka sain edullisesti noin 230 euron hintaan ja vieläpä yksityisopetuksella. Kurssi kesti neljä päivää, joista ensimmäisenä päivänä käytiin läpi pääsääntöisesti omatoimisesti sukellukseen liittyvää teoriaa ja toisena päivänä päästiin jo ensimmäistä kertaa sukeltamaan. Aamulla harjoiteltiin uima-altaassa sukelluksen perusjippoja, kuten vuotaneen maskin tyhjentämistä veden alla ja paineen tasausta korvissa. Iltapäivällä samoja juttuja treenailtiinkin jo meressä. Kolmantena päivänä suoritettiin kaksi sukellusta meressä ja tehtiin teoriakoe, joka koostui pääosin oiken/väärin-kysymyksistä. Neljännen päivän aamuna käytiin vielä yksi sukellus, täytettiin muutamat paperit ja siinäpä se yksinkertaisuudessaan olikin. Kaiken kaikkiaan mahtava kokemus ja ehdottomasti joka sentin arvoinen. Snorklailusta olen aina tykännyt, ja nyt kun pääsi syvemmälle pinnan alle, lähelle koralleja ja kalaparvien keskelle oli fiilis uskomaton! Näkyvyyskin veden oli jopa 20-25 metriä. Sukeltamaan päädyn varmasti vielä tällä reissulla, kunhan seuraava mahdollisuus tulee.

Seuraavana päivänä oli aika palata Manilaa kohti. Mopotaksilla Pangalolta Tagbilaraniin, josta edelleen lautalla takaisin Cebulle. Majoituttiin halpaan hotelliin lentokentän lähelle, josta seuraavana aamuna singahdettiin kentälle hotellin ystävällisen omistajapariskunnan kyydittämänä ja kohta oltiinkin jo Manilassa. Oli jälleen aika sanoa heipat kun Jack jatkoi kentältä matkaansa Thaimaahan ja itse palasin jälleen tuttuun Pink Manila hostelliin, jossa seuraavana päivänä treffattiin Frankin kanssa. Viimeiset Filippiinien päivät kuluivat hieman kaupungilla kierrellessä ja hostellilla biljardia paukutellessa. Tutustuttiin myös suomalaiseen Juhoon, jonka kanssa käytiin tsekkaamassa uusin Hobitti-leffa puoliksi mielenkiinnosta ja puoliksi aikaa tappaaksemme. Kohta oli taas aika raahautua rinkkoineni jo tutuksi tulleelle Manilan lentokentälle ja suunnata kohti Singaporen sivistystä.

Kaiken kaikkiaan Filippiineistä jäi todella positiivinen vaikutelma. Maan reilut 7000 saarta ja luonnon monipuolisuus takaavat sen ettei näkeminen tai tekeminen lopu kesken. 1,5 kuukautta oli mielestäni sopiva aika, vaikka pari paikkaa joissa olisin ehdottomasti halunnut käydä jäikin tällä kertaa näkemättä. Suurimman osan Filippiineillä reissasin jonkun kanssa tai porukassa: Liki kuukauden Orin, Frankin ja Jackin kanssa, ja viimeiset kaksi viikkoa Jackin kanssa kahdestaan. Reissuporukka oli mitä mahtavin! It’s more fun in the Philippines!

PS. Kuvien lataamisesta ei tuu nyt yhtään mitään, koska nettiyhteys auttamattoman hidas. Tsekkailkaa kuvat täältä http://www.flickr.com/photos/[email protected]/sets/72157637698409416/