Vapaaehtoistöissä Filippiineillä

El Nidosta lähdettäessä oli aika sanoa heipat Orille ja Frankille, jotka tykästyivät El Nidoon niin paljon, että päättivät jäädä vielä pidemmäksi aikaa minun ja Jackin suunnatessa takaisin kohti Puerto Princesaa. Oltiin varattu lento Puerto Princesasta lento Cebun saarelle, josta oli tarkoitus matkata taifuunin myllertämälle pienelle Bantayan-saarelle vapaaehtoistöihin. Jackin äiti Liz työskentelee ShelterBox-nimisessä järjestössä, joka toimittaa pääsääntöisesti luonnonkatastrofialueille asumakelpoisia telttoja väliaikaismajoitukseksi kotinsa menettäneille perheille. Taifuunin iskettyä Filippiineille Jackin äiti Liz ilmoitti suuntaavansa tänne päin ShelterBoxin kanssa ja tästä kuultuamme kysyttiin Jackin kanssa josko voisimme tehdä muutaman päivän vapaaehtoistöitä ShelterBoxin kanssa ja tämähän passasi. Lennettiin Cebun kaupunkiin, joka sijaitsee samannimisen saaren keskiosissa. Sieltä otettiin bussi pohjoiseen, Hagnayan pikkukylään, jossa hypättiin Bantayanille suuntaavaan lauttaan.

Vaikka jo bussimatkalla Hagnayaan nähtiinkin taifuunin raiskaamaa maisemaa, vasta Bantayanille päästyämme nähtiin miten pahasti myrsky oli saarta riepotellut. Taloista puuttui seiniä ja kattoja, iso osa palmupuista ja sähkötolpista oli katkennut ja kadut olivat täynnä rakennuksien ja palmujen palasia. Suurin osa saarella toimineista bungalowkylistä ja majataloista oli pirstaleina, mutta ShelterBox tiimi oli majoittunut hieman järeämpään hotelliin, jonne Liz oli meitä pyytänyt saapumaan. Perille päästyämme hotellilla ei ollut ketään, mutta ei mennyt kauaakaan kun ShelterBoxin paitoihin sonnustautunutta porukkaa alkoi valua hotellin aulaan ja ensimmäinen päivä Bantayanilla menikin tiimiin tutustuessa ja siinä, kun käytiin läpi mitä tarkalleen ottaen tulisimme saarella tekemään. Sen lisäksi että vain toimittaisimme ja pystyttäisimme teltat niitä tarvitseville, tulisi myös opettaa kyläläisille kuinka teltat kasataan ja kuinka niitä huolletaan, jotta he tarpeen tullen osaisivat itsekin teltat pystyttää. Telttojen on tarkoitus kestää vuodesta maksimissaan kahteen, joten täytyyhän asukkien tietää miten kämppä pidetään pystyssä!

Päivät kuluivat lähinnä siten että, herättiin aikaisin, syötiin ja ryhdyttiin hommiin. Aamuisin suunnattiin ShelterBoxin varastoksi ja espanjalaisen lääkäreistä ja sairaanhoitajista koostuvan vapaaehtoistyöjärjestön ”kenttäsairaalaksi” muutettuun liikuntahalliin, jossa lastataan lava-auto täyteen kompaktisti paketoituja telttoja. Tämän jälkeen hypätään auton kyydistä pois pieninä ryhminä eri paikoissa, roudataan valkoisiin säkkeihin survotut teltat mukanamme milloin minnekin ja ryhdytään talkoisiin: pystytetään telttoja ja samalla selitetään kyläläisille, että tämä kiinnitetään näin ja tämä näin. Filippiiniläiset oppivatkin telttapalapelin nopeasti ja olivat ahkeria auttamaan telttojen pystytyksessä. Sama kaava toistuu useaan otteeseen hien virratessa säälimättömässä auringonpaisteessa touhuillessa ja illalla palataan hotellille. Syödään, keskustellaan ja painutaan aikaisin nukkumaan. Meille ei Jackin kanssa hotellihuoneita riittänyt, mutta majoituttiin tyytyväisesti samanlaisiin telttoihin, joita oltiin koko päivä pystytelty.

Bantayanilla vietettiin vapaaehtoistöiden merkeissä kolme päivää, jotka eivät juurikaan toisistaan poikenneet. Matkaa jatkettiin ShelterBox-tiimin kanssa takaisin Cebun kaupunkiin, josta oli tarkoitus hypätä laivaan Leyten saarelle telttoja pystyttämään. Lähtöpäivänä saatiin kuitenkin kuulla, että tilanne saarella on hieman eskaloitunut, eikä me Jackin kanssa voida sinne mennä, koska ei olla virallisesti ShelterBoxin vapaaehtoistyöntekijöitä. Tilanne Bantayanilla oli massiivisesta tuhosta huolimatta suhteellisen iisi turvallisuuden suhteen, mutta Leytellä oli raportoitu levottomuuksia, kuten ryöstelyjä. Sinne meitä ei voitu ottaa, koska ShelterBox ei voinut olla vastuussa meidän turvallisuudesta. Vapaaehtoistyöt jäivät siis minun ja Jackin osalta tähän. Kokemus oli kuitenkin avartava, kun näki minkälaisissa oloissa köyhien maiden ihmiset joutuvat elämään luonnonkatastrofin iskiessä. Se, että koko kämppä (joissa tässä tapauksessa saattaa asua koko suku) lähtee alta, on kova paikka, ja onkin onni että on olemassa ShelterBoxin kaltaisia järjestöjä, jotka tuovat apua sinne missä sitä tarvitaan. Kiitos kuuluu myös ihmisille, jotka näille järjestöille lahjoittavat rahaa, sillä esimerkiksi nämä ShelterBoxin teltat kustantavat hieman enemmän kuin ne citymarketistä poistetut halpisteltat, jotka hädin tuskin selviävät Provinssirock-viikonlopusta.

Kun saatiin kuulla että Leytelle ei päästäkään, tuumattiin ettei auta kuin palata reppureissaajan huolettomaan arkeen. Suunnattiin Cebulta viereiselle Boholin saarelle, joka oli suurimmilta osin taifuunilta selvinnyt, mutta monet alueet Boholilla olivat tuhoutuneet pari-kolme kuukautta sitten saarta ravistelleessa voimakkaassa maanjäristyksessä, jossa oli tuhoutunut muun muassa satoja vuosia vanhoja historiallisia rakennuksia. Saavuttiin pienellä lautalla saaren pääkaupunkiin Tagbilaraniin, eikä meillä ollut mitään käsitystä minne saarella kannattaisi mennä. Luotettiin siihen että kyseltäisiin vinkkejä muilta reissareilta hostellista, johon suunniteltiin menevämme, mutta paikalle päästyämme tajuttiin pikaisesti olevamme ainoat vieraat. Laiskahkon mutta laajamittaisen internet-tiedustelun tuloksena saatiin hutera käsitys siitä mitä saarella on tarjota ja päätettiin ensimmäiseksi painella Loboc-nimiseen rauhalliseen joenvarsikylään. Liikkeelle lähdettiin seuraavana aamuna. Bussi Lobociin löytyi vaivatta ja perillä oltiinkin vain vajaan kahden tunnin matkan päässä. Itse Lobocin kylä ei oikein vakuuttanut ja kävikin ilmi että alueen hostellit sijaitsivat kauempana kylästä ja ne olivat taktisesti sijoitettu rauhallisiin kolkkiin joen varrelle. Päätettiin suunata Nuts Huts nimiseen mestaan, joka valittiin pitkälti nimen perusteella. Sinne päästäksemme otettiin mopotaksi muutama kilometrin päähän, josta harhailtiin rinkkoinemme, jyrkkää polkua alas jokea kohti Nuts Huts-kylttejä seuraten. Perille päästyämme ei voitu kuin onnitella itseämme mitä loistavimmasta valinnasta, sillä paikka oli todella kaunis ja rauhallinen. Joen varrella sijaitsi muutama bungalow, jokainen omalla parvekkeella varustettuna, ja joesta kohoavaa rinnettä ylempänä sijaitsi ravintola/chillailutila uskomattoman komein jokimaisemin, riippumattoja unohtamatta. Paljon muuta kerrottavaa Lobocista ja Nuts Hutsista ei juuri ole, koska paljon mitään ei tehtykään. Keskityttiin lähinnä loikoluun ja päivän paistatteluun. Nautittiin miljööstä, luettiin kirjojamme, syötiin hyvin ja mitä nyt välillä käytiin uimassa joessa. Siinähän se neljä päivää menikin.

Chillailumeiningeistä ei aiottu luopua, mutta kova kaipuu biitsille yllätti jälleen, joten päätettiin vaihtaa maisemaa. Seuraavaksi kohteeksi valittiin läheinen Camiguinin saari, josta olin lukenut jo ennen Filippiineille saapumista. Camiguin on tunnettu valkoisista hiekkarannoistaan, vesiputouksistaan ja kuumista lähteistään, siispä oivallinen kohde päättämään Filippiinien seikkailut. Lobocista päästiin satamakylä Jagnaan parin tunnin erittäin ahtaassa bussissa kärvistelyn jälkeen. Bussista hypättiin ulos toiveikkaana ja suunnistettiin kohti satamaa, jossa odotti kuitenkin karvas pettymys. Seuraava lautta Camiguinille lähtisi vasta reilun viikon kuluttua lautan huoltotoimenpiteiden vuoksi. Ei auttanut kuin hyväkstyä fakta, että saarelle ei nyt oikein Boholilta pääse ja ryhtyä raapimaan päätä miettien että minne sitä nyt suunnataan. Rannalle oli kuitenkin päästävä, joten päätettiin että mennään Tagbilaranin lähistöllä sijaitsevalle Panglaon saarelle ja hypättiin takaisin bussiin. Tagbilaraniin päästyämme otettiin mopotaksi Pangalolle, jonne pääsi siltaa pitkin suoraan Tagbilaranista. Valittiin Panglaon tukikohdaksemme saaren kovin menomesta eli Alona Beach, koska muualta ei oikein budjettimajoitusta tuntunut löytyvän. Alona Beachin ranta vaikutti aluksi suht ankealta ehkä siksi, koska ei päästy juuri sinne minne oli haluttu, mutta loppujen lopuksi viihdyttiin Alona Beachilla oikein hyvin. Vaikka parin kuukauden takainen maanjäristys tai Haiyan-taifuuni eivät Panglaolla olleet vaikuttaneetkaan, oli rannalla kuitenkin suht hiljaista, sillä moni oli hiljattaisten luonnonkatastrofien takia peruuttanut Filippiinien matkansa. Rannalla on paljon mukavia rantabaareja, joissa usein istuttiin iltaa biljardia pelaten. Samaisella rannalla sijaitsee myös parikymmentä sukelluskeskusta ja näin tilaisuuteni tulleen suorittaa kauan harkitsemani PADI Open Water-sukelluskurssi, jonka sain edullisesti noin 230 euron hintaan ja vieläpä yksityisopetuksella. Kurssi kesti neljä päivää, joista ensimmäisenä päivänä käytiin läpi pääsääntöisesti omatoimisesti sukellukseen liittyvää teoriaa ja toisena päivänä päästiin jo ensimmäistä kertaa sukeltamaan. Aamulla harjoiteltiin uima-altaassa sukelluksen perusjippoja, kuten vuotaneen maskin tyhjentämistä veden alla ja paineen tasausta korvissa. Iltapäivällä samoja juttuja treenailtiinkin jo meressä. Kolmantena päivänä suoritettiin kaksi sukellusta meressä ja tehtiin teoriakoe, joka koostui pääosin oiken/väärin-kysymyksistä. Neljännen päivän aamuna käytiin vielä yksi sukellus, täytettiin muutamat paperit ja siinäpä se yksinkertaisuudessaan olikin. Kaiken kaikkiaan mahtava kokemus ja ehdottomasti joka sentin arvoinen. Snorklailusta olen aina tykännyt, ja nyt kun pääsi syvemmälle pinnan alle, lähelle koralleja ja kalaparvien keskelle oli fiilis uskomaton! Näkyvyyskin veden oli jopa 20-25 metriä. Sukeltamaan päädyn varmasti vielä tällä reissulla, kunhan seuraava mahdollisuus tulee.

Seuraavana päivänä oli aika palata Manilaa kohti. Mopotaksilla Pangalolta Tagbilaraniin, josta edelleen lautalla takaisin Cebulle. Majoituttiin halpaan hotelliin lentokentän lähelle, josta seuraavana aamuna singahdettiin kentälle hotellin ystävällisen omistajapariskunnan kyydittämänä ja kohta oltiinkin jo Manilassa. Oli jälleen aika sanoa heipat kun Jack jatkoi kentältä matkaansa Thaimaahan ja itse palasin jälleen tuttuun Pink Manila hostelliin, jossa seuraavana päivänä treffattiin Frankin kanssa. Viimeiset Filippiinien päivät kuluivat hieman kaupungilla kierrellessä ja hostellilla biljardia paukutellessa. Tutustuttiin myös suomalaiseen Juhoon, jonka kanssa käytiin tsekkaamassa uusin Hobitti-leffa puoliksi mielenkiinnosta ja puoliksi aikaa tappaaksemme. Kohta oli taas aika raahautua rinkkoineni jo tutuksi tulleelle Manilan lentokentälle ja suunnata kohti Singaporen sivistystä.

Kaiken kaikkiaan Filippiineistä jäi todella positiivinen vaikutelma. Maan reilut 7000 saarta ja luonnon monipuolisuus takaavat sen ettei näkeminen tai tekeminen lopu kesken. 1,5 kuukautta oli mielestäni sopiva aika, vaikka pari paikkaa joissa olisin ehdottomasti halunnut käydä jäikin tällä kertaa näkemättä. Suurimman osan Filippiineillä reissasin jonkun kanssa tai porukassa: Liki kuukauden Orin, Frankin ja Jackin kanssa, ja viimeiset kaksi viikkoa Jackin kanssa kahdestaan. Reissuporukka oli mitä mahtavin! It’s more fun in the Philippines!

PS. Kuvien lataamisesta ei tuu nyt yhtään mitään, koska nettiyhteys auttamattoman hidas. Tsekkailkaa kuvat täältä http://www.flickr.com/photos/[email protected]/sets/72157637698409416/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *